Moi, mä oon Mikko. En siis yhtä kuin Pyhimys, Ruger Hauer, Teflon Brother, Lika-Aki tai mikään muukaan fiktiivinen hahmo, vaan mielestäni aika normaali, en ainakaan millään tavalla erityinen suomalainen mies. Toki tuohon määritelmään sisältyy kuitenkin heti sellainen painotus, että valkoinen, valtaväestöä edustava hyvinvointivaltiossa elävä heteromies on normaali juurikin siinä sanan kaikkein normatiivisimmassa merkityksessä ja sitä kautta vapaa käytännössä katsoen kaikista intersektionaalisista ennakkoluuloista, sanalla sanoen äärimmäisen etuoikeutettu. Tämä ei ole ollut minulle koskaan epäselvää.
 
Tästä positiostani olen tarkkaillut maailmaa uteliaana, mutta samalla kauhuissani, niin historiaa häveten kuin tulevaisuutta peläten. Kun nuoruus alkoi vaihtua aikuisuudeksi huomasin pohtivani asioita niin paljon, että aloin kokea pakottavaa tarvetta pohtia maailman vallitsevia lainalaisuuksia ääneen. En kuitenkaan rohjennut tai kokenut viisaaksi omasta ylästatuksestani alkaa kertomaan kellekään miten heidän pitäisi elää tai ajatella. Minulle maailma on näyttäytynyt aina niin monisolmuisena lankakeränä, että olen pyrkinyt muodostamaan mahdollisimman vähän fundamentaalisia totuuksia siitä, miten asioiden pitäisi olla. Jos olisin toisenlainen, varmempi näkökannoissani ja siksi pyrkinyt suoraan vaikuttamaan ihmisten ajatuksiin, olisin valinnut toisen tien. 

Sen sijaan valitsin pohdintojeni alustaksi taiteen, jossa ristiriidat ja kipeätkin näkökulmat ovat sallittuja. Tähän uskon. En ole koskaan pitänyt teoksiani kantaaottavina, vaan ikään kuin kuvina kokemastani maailmasta. Ne ovat luonteeltaan fiktiivisiä ja kuvitteellisten, mutta jossain rinnakkaistodellisuudessa mahdollisten minähahmojen sisäisiä monologeja.

Ilmaisuuni olen imenyt vaikutteita hyvin laajasti. Toki leimallisesti hiphop-kulttuurista, johon rap-musiikki oleellisesti kuuluu ja jossa on piirteitä, joita avoimesti ihailen, mutta myös runsaasti puolia, joita en voi allekirjoittaa. Siksi en ole koskaan mieltänyt itseäni suoranasesti hiphop-kulttuurin edustajaksi. En tässä nyt mitenkään pese käsiäni kulttuurista, en vaan koe oikeutusta laskea itseäni, huijarisyndroomaista lähiöpentua osaksi jotain niin massiivista ja vaikeasti määriteltävää. Minusta on absurdi ajatus, että valkoisena pohjoiseurooppalaisena olisin ”mustan musiikin” tekijä. Tämä voi olla monelle vaikea käsittää, sillä vaikutteet ovat kuitenkin selvästi kuultavissa. Voidaanko puhua kulttuurisesta omimisesta? Minä en voi sitä päätöstä tehdä, mutta rajan veto on vähintäänkin ongelmallinen: mikä on mustaa musiikkia? kuka saa tehdä mustaa musiikkia? onko tyylien fuusiossa välimuotoja, vai onko asia kirjaimellisesti musta-valkoinen? Olen kuitenkin samaan aikaan vitivalkoisen suomenkielisen lyriikkaperinteen tuote. Suhde tähän perintöön on samankaltainen ihailun ja irtisanoutumisen ristiriitainen vyyhti. Näiden ristiriitaisten ajatusten vuoksi olen pyrkinyt sekä musiikissani, että yksityishenkilönä edustamaan vain itseäni, enkä mitään laajempaa kulttuurisegmenttiä, jonka kaikkien edustajien kaikista tarkoitusperistä en voi mennä takuuseen. Tämä ei poissulje sitä, että olen aktiivisesti jo vuosikymmenten ajan tukenut kumpaakin kulttuuria kehittymään. Tietysti on aina kiistanalaista, milloin artisti on maksanut tarpeeksi takaisin niille aiemmille sukupolville, joiden työstä on hyötynyt, mutta koska oman panoksen esiintuominen tuntuu itsestäni hyvesignaloinnilta, en ala luettelemaan ketä olen auttanut ja mitä väestöryhmää kukin heistä on edustanut. Jätän tämän muiden arvioitavaksi.

Asia, josta voin mennä takuuseen on se, että riippumatta joskus hyvinkin tulkinnanvaraisista teksteistäni, olen aina ja tulen aina järkkymättömästi kannattamaan kaikkien ihmisten tasa-arvoa. Tämä on tärkeää sanoa ääneen tilanteessa, jossa olen julkaissut musiikkia yli 20 vuotta ja materiaalia on niin paljon, että tuotantoon tutustuvan ihmisen on mahdotonta asettaa kaikkea sanottua kontekstiin kyseisen kappaleen tai albumin kertojahahmon, oman aikansa julkisen keskustelun tai ylipäätään minun, ehkä normeista poikkeavan sanoitustyylin suhteen. En tässä nyt pyri menemään hahmojen taakse piiloon, vaan sama tasa-arvopyrkimys on läsnä myös silloin, kun kirjoitan minä-muodossa sellaisen hahmon suulla, joka ilmentää näkemyksiä, joita en itse allekirjoita. Vaikka en suoraan otakaan kantaa, niin tietysti pidän tärkeänä, ettei sanojani käytetä kontekstista irroitettuna tasa-arvoa vastaan.

Toisaalta, ei ole olemassa lausetta tai sanaa, joka ei olisi irroitettu asiayhteydestä, eikä kukaan voi täysin ymmärtää eksaktisti mikä on viesti sanojen takana, en edes minä itse. Tästä syystä koen teokseni kaikesta viihteellisyydestään huolimatta ennen kaikkea taiteena. Otan vastuun taiteeni aiheuttamista seurauksista, joita en tietenkään ole itse kykenevä arvioimaan. Toistaiseksi tällaisia vahinkojen arviointeja ei ole ollut, eikä tietooni ole tullut, että sanoillani olisi ollut konkreettisia seurauksia.

Tyypillinen tapa synnyttää kappale on itselleni seuraavanlainen. Havaitsen ensin rakenteellisen epäkohdan, mielenkiintoisen näkökulman, humoristisen asetelman tai muun seikan, jota jään pohtimaan. Sen jälkeen, sen sijaan, että kertoisin Mikkona sen, mitä itse siitä sillä hetkellä ajattelen ja näin ohjaisin kuulijaa joko jakamaan käsityksen kanssani tai olemaan sitä vastaan, kuvailen kyseistä asetelmaa hahmon kautta ja pyrin muodostamaan samankaltaisen oivalluksen tai ajatusketjun kuulijan päähän. Tämän pohdinnan kautta kuulija voi puolestaan päätyä millaiseen johtopäätökseen hyvänsä, sillä me kaikki suodatamma ympäristöstämme viestejä jatkuvasti ja muovaamme niistä oman todellisuutemme, enkä haluakaan ottaa kantaa siihen, millainen sinun todellisuutesi tulisi olla.

Olen kappaleissani eläytynyt usein hyvinkin paljon itseäni muistuttavan henkilön mieleen, joka kuitenkin tietoisesti tai tiedostamattaan käyttää hyväksi etuoikeutensa suomaa valtaa, oli kyse sitten mikrotasosta, kuten perheväkivallasta tai laajemmasta yhteiskunnallisesta asenteesta, kuten enemmistön asemasta suhteessa vähemmistöihin. Tätä metodia harjoittaessani olen kirjoittanut näiden hahmojen suuhun aivan kammottavia, hirvittäviä ja loukkaavia lauseita, joita en toivoisi koskaan kenenkään käyttävän. Kuitenkin, koska olen tuollaisia lauseita kuullut, en koe keksineeni maailmaa, johon nämä fiktiiviset asetelmat sijoittuvat, vaan valitettavasti uskoakseni kaikki tai ainakin hyvin suuri osa sanomistani asioista tai ajatuksista on totta jollekin ihmiselle. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole normalisoida mainitunlaista käytöstä, vaan päinvastoin aiheutetun kognitiivisen dissonanssin kautta ohjata ihminen itse oivaltamaan kaikenlaisen epätasa-arvoa puoltavien arvojen loogisten argumenttien totaalinen puute. Kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Piste. Se, että näin ei käytännössä yksilö- tai yhteiskuntatasolla ole, on jäänne ajalta ennen sivistystä ja tätä virhettä ihmiskunta pyrkii jatkuvasti korjaamaan. Myös minä.
 
Toistaiseksi olen saanut hyvin vähän suoraa palautetta, jossa yksilö olisi kokenut tulleensa loukatuksi sanojeni vuoksi. Niissä tilanteissa joissa näin on käynyt, olen kyennyt keskustelemalla asiasta valottamaan omia tarkoitusperiäni ja olemme päässeet oman käsitykseni mukaan aina yhteisymmärrykseen asiasta. Julkisesti en ole kokenut aiemmin tarvetta kommentoida tätä aihetta, koska on selvää, että monimutkainen asia tiivistyy perinteisessä mediassa otsikoksi, somessa polarisoivaksi lynkkauskampanjaksi, joka suurella todennäköisyydellä on enemmän haitallinen yhteisymmärryksen, tasa-arvo-agendan ja kaikkien keskusteluun osallistuvien todellisen näkökannan esiintuomisen kannalta. Näin vakavassa aiheessa on tärkeää pitää mielessä keskustelun perussäännöt, eli nimenomaan argumenttien sisältö ja välttää tarttumista olkiukkoihin, kärjistyksiin tai ad hominem – tyyppisiin tehokeinoihin. Tämä on meidän yhteinen agenda, joka on paljon isompi, kuin se sulka, jonka väittelyn voittamisesta mahdollisesti saa.

Pyydän nyt kuitenkin anteeksi kaikilta, jokaiselta ihmiseltä, jota olen musiikillani loukannut. Tarkoitukseni on ollut täysin päinvastainen. Ymmärrän, että yksilöidympi anteeksipyyntö olisi tehokkaampi ja yksittäisten sanavalintojen ruotiminen olisi helpommin muokattavissa puolesta vai vastaan – tyyppiseksi asetelmaksi. Se ei kuitenkaan tapauksessani ole mahdollista, koska rajanvetoa on niin hankala tehdä sanoitustyylini ollessa ylläkuvatunlainen. Olisi äärimmäisen vaikea pyytää anteeksi yhdeltä ihmisryhmältä, yhtä kappaletta, lausetta tai yksittäistä sanaa, koska yhtälailla toisessa yhteydessä sanottu asia voi loukata jotain toista ihmisryhmää, jota pyrin samalla tavalla rakastamaan tasapuolisesti. Toivon, että tätä anteeksipyyntöä ei tulkita laajuudestaan huolimatta yliolkaisena, sillä voin vakuuttaa, että poden valtaisia omantunnontuskia ajatellessani, että olen vain avaamalla suuni aiheuttanut toiselle ihmiselle kärsimystä maailmassa, jossa yksikin ylimääräinen ikävyys on liikaa. Anteeksi.

En kenties ole onnistunut artistina toivotulla tavalla ja on selvää, että joudun tarkastelemaan toimintatapaani uudelleen, käymään julkista keskustelua aiheesta sekä haastaa omia käsityksiäni taiteellisen vapauden ja tasa-arvopyrkimyksen ristiriidasta. Tämä vaatii perinpohjaista itsetutkiskelua. En kuitenkaan osaa itse määritellä mitä toimenpiteitä jo julkaistun musiikin osalta pitäisi suorittaa. Jos koko tuotantoni koetaan loukkaavaksi, olen valmis hyväksymään sen poistamisen saatavilta. Jos päädytään siihen, että osa kappaleista on loukkaavampia kuin toiset, hyväksyn myös sen menettelyn. Tässä kohtaa pitää kuitenkin määritellä se, kuka ongelmallisuuden rajat määrittää, kun lainsäädäntö ei ole siihen kyennyt. Asioista pitää neuvotella suoraan kappaleiden omistajien, eli levy-yhtiöiden kanssa, jotka viimekädessä tekevät alasvetopäätöksen. Toki, jos sitä itse vaatisin, he siihen mahdollisesti suostuisivat, mutta kuten todettu, en itse kykene määrittämään missä menee loukkaavan materiaalin raja, koska tarkoitusperäni tarinankertojana ovat olleet niin toisenlaiset. 

Toivon myös, että kohtelu teosten alasvedon suhteen on tasapuolista ja jos joku yhteinen kriteeristö luodaan loukkaavan materiaalin tunnistamiseksi, sovelletaan sitä kaikkiin sitä rikkoneisiin teoksiin. En itse kannata sensuuria, koska vaikka sananvapaus argumenttina onkin otettu käyttöön kielteisessä mielessä, vapautena töksäyttää mitä huvittaa ilman seurauksia, on se tuon muotoilun takana jotain paljon enemmän – jokaisen oikeus ilmaista itseään kuten kokee luontevaksi. Eriävät näkemykset siitä, miten asioita tulisi esittää ovat kommunikaation kehittymisen kannalta elintärkeitä, sillä vain konfliktin kautta teesistä ja antiteesistä muodostuu synteesi. Kuitenkin ainoastaan silloin, kun osapuolilla on lähtökohtainen pyrkimys ymmärtää toisen näkökulmaa, eikä nähdä omaa kantaansa järkkymättömän oikeamielisenä. Taide ei voi koskaan olla oikeamielistä, vaan sen tuleekin olla poleemista, tai sen voima muuttaa maailmaa katoaa. Maailmaa ei kuitenkaan muuteta väkisin, sanelemalla millainen sen pitäisi olla, vaan historia syntyy vuorovaikutuksen kautta.

Vaikka myönnän mukisematta oman epätäydellisyyteni, etenkin sanojen käyttäjänä, mutta myös sosiaalisena olentona, niin ainuttakaan pahaa tarkoittavaa tekoa en aikuisiältäni kykene palauttamaan mieleen. Saatan antaa tylyn ensivaikutelman ja sosiaalisissa taidoissani on parantamisen varaa, mutta minut tuntevat ihmiset tietävät, että olen täynnä rakkautta ja valmis auttamaan kaikenlaisia ihmisiä oman jaksamiseni rajoissa, jopa sen rajoilla. Uskon, että tässä nykyisessä maailmantilanteessa mikään ei ole niin arvokasta, kuin empatia, myötätunto ja yhteisymmärrys, joiden eteen olen valmis uhraamaan kaiken sen mitä olen saavuttanut. En kuitenkaan haluaisi missään nimessä tulla leimatuksi tasa-arvon vastustajaksi lyyriikoideni perusteella, koska sitä en sydämessäni ole. Siksi pyydän malttia ja toivon, että oma kohteluni olisi linjan mukaista, enkä päätyisi varoittavan esimerkkitapauksen asemaan vain heikkojen keskustelutaitojeni vuoksi, sillä olenhan myös tunteva ja viimekädessä rikkoutuva ihminen. Toivotan vilpittömästi rauhaa ja rakkautta jokaiselle ihmiselle.

Ystävänne Mikko