TAPA POIKA

10.10.2017

Työ on eri asia kuin vapaa-aika. Mutta jos hauskanpito tapahtuu työaikana, mihin tarvitaan vapaa-aikaa? Ja jos töissä on liian hauskaa, voiko siitä palaa loppuun?

Olin krapulassa koko vuoden 2016. Ehkä jo 2015, ja 2014, vuodet on vaan numeroita. Kiertueella olen kuitenkin ollut käytännössä jo vuodesta 2006 ja ehkä se kymmenen vuotta oli se maaginen rajapyykki, kun tuli kerralla darra niistä kaikista yli tuhannesta keikasta. Vuosi 2016 oli mulle yksinkertasesti liikaa. Tavallaan tiesin sen jo silloin, en vain myöntänyt sitä itselleni. Sinnittelin sen loppuun, koska oli vapauttavaakin tajuta, ettei se meno tule kestämään pidempään. Sen tulevan helpotuksen varjolla ajoinkin itseni täysin piippuun. Uudenvuoden hiihtokeskusrundi näytti mun osalta just siltä.

Kesäkuussa 2015 oltiin Tanskassa Universalin toimarin ja a&r:istä ainakin Spinefarmin Eugen, Lanzin Henkan ja Kokon Marjan kanssa. Eugella oli jonkun, älä lynkkaa mua jos sanon heavy-bändin, tuotantoprosessi meneillään paikallisen hiphop-tuottajan kanssa. Tämä kyseinen Rune Rask kuului kokoonpanoon nimeltä Suspekt, jolla oli silloin Tanskan Spotify-ykkönen Lukas Grahamin kanssa. Samaan aikaan meillä piikkipaikalla oli Teflonien Pämppää. Euge sääti meille tapaamisen heidän kanssaan. Soitettiin niille lafkan julkaisemaa musiikkia, ja ihmetys oli suuri: ”Eivätkö suomalaiset olekaan helvetin synkkiä?” Ne soitti meille niiden biittejä, ja ne ei tosiaan ollu mitään Teflon Brothersia. Kuitenkin mulle tuli välitön fiilis, että sen tyyppinen soundi puuttuu Suomesta kokonaan, vaikka se vois tänne hyvinkin istua.

Rune lähetti mulle syksymmällä paketin heidän Tabu Records-kollektiivin biittejä, joihin aloin hahmottelemaan tekstiä. Mä vastasin sille, että varmaan ennen kesää päästään studioon ja sitten voidaan viedä hommaa eteenpäin. Pettymys LP oli juuri tullut ulos ja taisin yllättyä miten hyvin sekin otettiin vastaan. Tuli lisää duuneja. Ruger Hauerin Mature oli työn alla, samoin useampi biisi Tefloneille. Pakko oli kuvata videot joka sinkkuun ja säätää joku sponssi kylkeen. Ei toki pakko muuten, mutta sisäinen pakko. Kaikki keikat tehtiin, mitä tilattiin. Jokin pakotti maksimoimaan. Enkä myönnä että se ois ahneus, vaan jotenkin koin, että mun piti tehä kaikkeni, että hommat pääsee taas seuraavalle tasolle. Ei ehditty sitten soolokaman kanssa studioon ennen kesää. Tai koko vuonna.

Kesän kynnyksellä oli ihan normaalia, että keikkoja oli viisikin viikkoon ja bileet oli käynnissä non-stoppina autossa, hotellissa. Välillä pysähdyttiin jonkun tutun kissanristiäisissä niin kuin nopeeseen laiffiin kuuluu. Käytiin eräänäkin lauantaina ennen keikkoja ”lepäämässä” tutun mökillä, joka sattui sijaitsemaan siirtymäreitillä. Siinä kun katseltiin mökkitelkkarista jääkiekon MM-kisoja alkoi oma olo tuntua tavallistakin tyhjemmältä, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Lähdin vastalauseista huolimatta kävelemään autolle, että voisin olla hetken yksin, mutta en päässyt kuin muutaman askeleen kuistilta eteenpäin, kun silmissä sumeni.

IMG_20160416_201851

Menetin tajuntani ja kaaduin suorilta jaloilta selälleni turpeeseen niin, että kaljatölkki putosi varvikkoon ja lippis lensi päästä pari metriä taakse päin. Havahduin euforiseen tunteeseen ja pikku hiljaa sain selvää kaverin puheesta, joka rauhoitteli, että kaikki on kunnossa. Ei mulla mitään hätää ollutkaan, olisin voinut jäädä siihen ikiajoiksi makaamaan. Välikuolema jäi kuitenkin väliaikaiseksi ja moottorin taas käynnistyttyä kohtasin hektisen kesän ajattelematta mitään.

Mua kiinnostaa tosi paljon musiikin motiivit. Onhan ne nyt pääsääntöisesti vähintäänkin kyseenalaisia. Siitä on vaikee moittia ketään, koska levy-yhtiöitä ohjaa markkinalogiikka ja rahoitusmalli kannustaa artistia opportunismiin. Se kuitenkin luo väärän mittarin menestyksestä ja sisäinen ääni saattaa kysyä, miksi olo on tyhjä, vaikka pankkitili olisi täysi. En myönnä opportunisimiakaan omalla kohdallani, vaikka Teflon Brothersiin viitataan käytännössä lähes faktana ”projektina, joka maksaa sooloprojektien kulut”. Kamala ajatus. Ymmärrän kuitenkin tässä ilmapiirissä niitä, jotka niin olettavat, koska on vain kaupallista-kaupallista ja epäkaupallista-epäkaupallista, ei mitään siltä väliltä.

Siinä viitekehyksessä Ruger Hauerin armomurha vaikuttaa todella opportunistiselta ja itsekkäältä ratkaisulta. Se oli soolokeikka, kun Tampereen Pakkahuoneella hakkasin otsaa mikrofoniin kun en osannut enää sanoja, joiden piti olla niin syvällä selkäydinnesteessä, että niitä ei mikään päihtymystila estä pulpahtamasta mieleen. Silloin haukuin bändin ja muut esiintyjät lavalla, en Ruger Hauerin keikalla. Voi tuntua, että yhtye joutui sijaiskärsijäksi ongelmista, jotka johtuivat muista projekteista.

Kuitenkin, kun havahduin sieltä mökin nurmikolta siihen, että elämä ei voi jatkua näin, mun täytyi etsiä ne syvemmät vaikuttimet mun pään sisäiseen ylikuormitukseen. Ja niin epäloogiselta kuin se kuulostaakin, Ruger Hauer oli se kaikkein kunnianhimoisin osa tekemistä, eikä mulla ollut siihen enää mitään annettavaa. Se oli myös liian hieno kokoonpano, että sitä olisi voinut pitää holdissa odottamassa parempia päiviä. Mieluummin, jos ei sentään kaunis, niin ainakin vähän vähemmän rujo ruumis.

Mä haluan tehdä musiikkia, joka on ymmärrettävissä ja viestii tunnetilaa, joka on erilainen kuin kaikissa ympäröivissä kappaleissa. Totta kai tuntuu hyvältä, jos se koskettaa useita ihmisiä, mutta ei määrällinen suosio voi koskaan korvata laadullista. Paljon tärkeämpää on se, millä tavalla ja miten syvästi se musiikki koskettaa.

Lopulta tekstisisältö alkoi muodostua juurikin näistä pohdinnoista, sisäisistä dialogeista. Olin epävarma, hukassa oleva poikanen, joka haluaa tietää, mitä hänen pitäisi tehdä. Musiikissa. Yhteiskunnassa. Elämässä. Olin myös oma adoptioisäni, joka rauhoitteli poikaa ja auttoi tätä näkemään kauemmas ja sitä kautta toteamaan hätäisen värisemisen turhanpäiväiseksi. Lopussa pojasta tuli isä.

Runen ja kumppaneiden biitit riittivät pohjaksi puoleen albumiin. Toinen puolisko koottiin parista kovalevyllä maanneesta sopivasta aihiosta, yhdestä Aksimin pohjasta ja yhdestä Jooel Jonsin kanssa tehdystä biisidemosta. Loput biisit tehtiin alusta asti studiolla Väinö Walleniuksen ja Riku Mattilan kanssa, jotka olivat mukana tuottajina jokaisen muunkin biisin ja albumikokonaisuuden lopputuotannossa. Musiikista on vähän turha sanoa mitään, kun ne adjektiivit ovat katsojan korvassa. Jotain vähän vähemmän lämmintä oon tavotellu. Että niinku ei esimerkiksi tehdä niitä jousisektioita ainoastaan tietokoneavusteisesti, vaan tehdään musiikkia sieltä tietokoneen sisältä käsin, kun siellä se elämä muutenkin tuntuu olevan. Avasin USB-portin myös muutamalle ihmisvierailijalle, joiden ääni pyrittiin kuitenkin mekanisoimaan koneellisesti. Ääneen joutuivat vakiintuneiden Väinön, Mian ja Seidin lisäksi Vesta, Tiisun Henkka, Jasmine Lefrancois ja pari muuta, joita en vielä viitsi nimetä, koska nauhoituksia ei heidän osaltaan ole tehty.

TAPA POIKA

1. Pyhän vitutuksen katedraali
2. Mobutu Sese Seko
3. Kynnet, kynnet
4. Universaali lumihiutale
5. Pakofantasia
6. Tutti suus
7. Jättiläinen
8. Tapa poika
9. Korni uni
10. Kauneus pilas perhosen

Tehtiin myös silleen tyhmästi, että ei päätetty vielä tarkkaan millon albumi julkaistaan, koska nyansseja on kiva hioa liki loputtomuuksiin ja vinyylipainossa on aina jonoa. Kuitenkin varattiin jo juhlatila sitä varten, että esitetään levy kokonaisuudessaan 18.11. ja kerrotaan ehkä samalla tekoprosessista tai biisien taustoista lisää. Ehkä. Mutta ettei tulisi paha mieli ja sikaa säkissä, niin vedetään perään niitä vanhojakin biisejä sitte. Toivottavasti nähdään siellä ja katellaan niitä ens vuoden hommia sitten syssymmällä.

Valkoisen salin TAPA POIKA ensiesitykseen liput Tiketistä