Jossulla on loinen
Tuntuu, että olen edelleen lähempänä 5-vuotiasta Mikkoa, joka lauloi Final Countdownia esikoulun pihalla onomatopoeettisella siansaksalla, kuin ammattilaista, joka tietää mitä tekee, valiten oikeat äänet oikeaan paikkaan, juuri niinkuin on oikein ja kuuluu tehdä. Lähempänä hämmästynyttä yleisöä, kuin sitä nörttiä joka ymmärtää miten taikatemppu tehdään.
Kirjoitin reilu kolme vuotta sitten tähän blogiin pohdinnan: Kuinka elättää itsensä musiikilla ilman yhtään hittiä?, jossa peilasin omaa toimeentuloani alan mahdottomuuteen. Ajoitus pohdinnalle oli luonnollinen, sillä olin tullut juuri samalla viikolla isäksi. En todellakaan kyennyt siinä vaiheessa näkemään, että asiat loksahtelisivat siitä eteenpäin näin rivakasti, jos ei nyt koskaan täysin kohdalleen, niin ainakin radikaalisti vakaammalle tolalle. Idea tästä jatkokirjoituksesta otsikkoa myöten syntyi jo syksyllä 2013, kun aloitin hommat Universalilla. Suurin motiivi sille, oli olla ikään kuin manifesti ja muistilappu itselle, ettei kolehdin kilahtaessa livahda sielu samalla streamiviemäriin. Tilanteiden muuttuessa niin nopeasti, en kuitenkaan osannut jäsentää selkeäksi kokonaisuudeksi kaikkea uutta oppimaani, ja sinänsä simppeli ja nopeahko tekstausprojekti lykkääntyi vielä kaksi vuotta. Ei sillä, että edelleenkään osaisin näitä asioita puhua sieviksi ympyröiksi, mutta pakko tämä on purkaa, ennen kuin se alkaa muistuttaa romaania. Asiaa helpottaa onneksi se, että olen valinnut tai minut on valittu edustamaan eräänlaista hölmöläisen näkökulmaa tässä hienossa lajissa.
Tokalla luokalla meillä oli Antony Bentleyn kanssa bändi: Best Boys. Huusimme levy-raadissa, että Sabrina ei tee omia biisejään, eikä voi siksi voittaa. Emme tehneet itsekään yhtään kokonaista biisiä, mutta emme nähneet tässä ristiriitaa, koska aitous oli tärkeintä. Ei musiikki ja sen hienoudet sinänsä. Heikin kanssa puhuttiin ihmisille jo 1999, että meillä on räppibändi, ennen ensimmäistäkään riimiä. Ehkä se valhe olikin osittain syynä, että ne ensimmäiset biisit oli pakko tehdä. Musiikki oli vain pieni osa sitä kiehtovaa kokonaisuutta, joka on edelleen hieman hämärän peitossa mitä se on, vaikka juuri sitä olen pähkäillyt nyt viitisentoista vuotta.
Rähinä myi viime keväänä yli 300 000 pääsiäismunaa. Onnea! Jokainen niistä sisälsi uniikin biisin? Ei. Jokainen niistä sisälsi Uniikin biisin? Ei. Jokainen niistä sisälsi Uniikin..? Kuinka monta vitsiä voi saada siitä, että kaveri on muita lyhyempi? Varsinkin tänään, kun se on erottamaton osa menestynyttä henkilöbrändiä. Mutta, mitä tekemistä henkilöbrändillä on musiikin kanssa? Tajusin jo tokan luokan levyraadissa jollain intuitiivisella tasolla, että musassa pitää olla munaa, mutta että pääsiäismunaa?
Kesäkuun alussa järjestettiin jälleen Vain Elämää-ripari, joka varattiin nopeasti loppuun (joskin, käsittääkseni Harma alkoi empimään loppumetreillä, ja Maijanen sai peruutuspaikan). Virret opeteltiin kuuliaisesti ja Villekin itki, vaikka oli luvannut ettei itke, niin kuin kaikki jotka itkevät ovat aina ennalta luvanneet, etteivät itke. Virallisen osuuden lisäksi oli toki myös aikaa yhdessäoloon, ja päivittäin saikin seurata, kuinka leiriläiset yksi toisensa jälkeen rekisteröityivät SnapChat-palveluun. Se on hyvä, sillä onhan musiikintekijän/-esittäjän tuotettava itsestään jatkuvasti videovirtaa ollakseen relevantti artisti, sehän on selvää. Huh, eikö tämän teknisen kehityksen pitänyt vähentää ihmisparan työmäärää?
Kesän 2012 postauksessa jaottelin oman toimeentuloni seitsemään osa-alueeseen. Vaikka en toki silloinkaan kuvitellut niiden olevan täysin toisistaan itsenäisiä kokonaisuuksia, niin nykyisin niputtaisin ne korkeintaan kolmeen osaan. 1) Musiikin ympärillä tapahtuva yrittäminen (levy-yhtiöt, keikkamyyjät, merchandise, kustannustoiminta jne.), 2) Musiikin tekeminen (tuottajat, biisin kirjoittajat, miksaajat ja masteroijat), 3) Artistius. Viimeinen kohta on kombinaatio julkaisuja, keikkoja ja henkilöbrändäystä, josta käytin silloin provosoivaa termiä julkkishuoraus. Jokainen priorisoi, mihin itse keskittää voimavaransa, mutta ilman yhtä noista kolmesta on vaikea saada homma kannattamaan taloudellisesti. Vaikka edelleenkään kukaan ei pakota mihinkään, niin silti henkilön tunnettuus vaikuttaa niin paljon kahden muun kannattavuuteen, että se pitää ottaa tosissaan. Usein, etenkin kohdan 1) edustajien toimesta liian tosissaan, jonka seurauksena on artisteilla tunne, että heidän on pakko olla Instagramissa. Vaikka omasta mielestäni se herskyvin, arvaamattomin, synkin tai kreisein artistipersoona ei ehkä ole paras henkilö tallentamaan sitä omaa luonnettaan, koska hänelle se on vain se ainoa aito minä. Pelkona on, että esiin pääsevät artistityypit ovat jatkossa entistä enemmän laskelmoivien, narsismiin taipuvaisten yrittäjäluonteiden kehitelmiä, vaikka perinteisesti urheilijat ovat olleet niitä edustuskelpoisia perfektionisteja ja taiteilijat boheemeja hörhöjä.
Törmään usein nuorempien alalletulijoiden kohdalla käsitykseen, että on joku oikea tie, valmiiksi rakennettu porraskäytävä tähtiin. Näin ja näin sinun täytyy toimia, tai et ole mitään. Nämä asiat nyt vaan kuuluvat artistin työhön. Katsoessani Sturm und Drang-dokumenttia, ja lukiessani alan ihmisten kommentteja siitä, kirkastui itselle se, kuinka paljon ajat ovat muuttuneet. Manageri-faija eli vielä sex, drugs and rock´n roll – unelmaa, ja salliva asenne nakersi pikkuhiljaa yhtyeen työmoraalia ja ammattimaisuutta, jonka seurauksena bailut loppuivat verrattaen lyhyeen. Kuitenkin salaa ihailin sitä vastuutonta urpoilua, ehkä juuri kontrastina tälle nykyiselle sisäsiistille maailmalle, jossa jokainen on yhdistetty fitness-malli ja toimitusjohtaja.
Tyypillisesti tässä kohtaa keskustelua oikealla istuva osa seurueesta alkaa kiemurrella, ja ymmärrän myös heidän perustelunsa oikein hyvin. Ajat muuttuvat, joten kaikki menneiden haikailu on vain osoitus siitä että on tippumassa edistyksen kelkasta. Kaventuvan kärjen ja tasapäistyvän menestyjien joukon kritisointi on kateutta, sillä kansa päättää, ja kansan mukaan Cheek on täysin ylivoimainen artisti. Siitä osoituksena täysin käsittämätön koko albumin ponkaisu Spotifyn top 50 listan kärkeen, vallaten kymmenen ensimmäistä sijaa. Käsittämättömintä on kuitenkin valtava ero muihin, esimerkiksi manttelinperijäksikin tituleerattuun Elastiseen, jonka albumi ei edes käynyt albumilistan kärjessä, vaikka kaupat tilasivatkin levyjä varastoihinsa siinä määrin, että platinabileet järjestettiin seuraavalla viikolla. Eikä Spotifyssakaan Koko Kuvan albumiträkkien kuuntelumäärät eroa vaikkapa Paperi T:n luvuista, vaikka edellinen oli Linnan juhlien kuvatun henkilö, Vain Elämää-kasvo ja pitkän linjan julkkis, kun taas jälkimmäinen on vinyylilevyjä harrastaville hipstereille musiikkinsa kohdentava runopoika. Kuinka paljon Elastista kuunneltaisiin ilman sitä valtaisaa näkyvyyttä? Kärki-ilmiöihin kohdistuva kritiikki kumpuaa ennen kaikkea mediahuomion äärimmäisen epätasaisesta jakautumisesta, joka hautaa paljon kiinnostavia artisteja alleen, eikä niinkään siitä musiikillisesta sisällöstä, jonka on tarkotuskin jakaa mielipiteitä. Vihaajat vihaa.
Myös media on muuttunut, eikä Jyrki tai MoonTV ole enää nostamassa uusia artisteja framille. Telkkarin täytyy saada aina ne kiinnostavimmat vieraat, ettei ohjelma itsessään alkaisi näyttää Neljän “tähden” illalliselta ja radion täytyy pitää kuuntelijat kanavalla, johon auttaa tasapaksu keskeltä läpi kappale, jonka esittää tunnistettava ääni. Tavallaan siis julkkiksia on enemmän kuin koskaan, sillä sosiaalinen media on niitä pullollaan, mutta yhä harvempi niistä on kelpoinen kaupalliseen mediaan, jonka ainoa tehtävä on tuottaa omistajilleen rahaa. Näissä kahdessa mediassa on lisäksi niin eri kriteerit, että harva artisti on kelpoinen saman aikaisesti kumpaankin lokeroon. Kuka tunnistaisi radiolistoilla hyvin menestyneen Auroran, jos hän tulisi kadulla vastaan? Kuka osaa nimetä yhtään Sebastian Rejmanin kappaletta?
Palaan jälleen tokan luokan levyraatiin, ja huomaan huutavani edelleen ihan samoja asioita. Kuinka paljon Sabrina olisi myynyt ilman niitä tissejä? Siinä ei kai ole mitään uutta, että tarttuvalle biisille haetaan vetävä esittäjä, koska tuskin se Boys Boys Boys olisi toiminut jonkun keski-ikäisen laulunopettajan tulkintana. Huomaan, että olen jotenkin luonnostani sisältökeskeinen, enkä vain siksi, että satun omistamaan peilin. Olen myöskin luontaisesti pedagoginen ja generatiivinen, ja suurin huolenaiheeni onkin se, että nuorempien tulokkaiden asenteessa en kuule sellaista “keeping it real”, tai kuten kesän 2012 postauksessa kirjoitin “Ei mitään sellout-paskaa!”-asennetta. Sielun myyminen oli meille aina se huonoin vaihtoehto, jopa täydelliseen romahdukseen ja konkurssiin verrattuna.
Huge L kuvasi tilannetta Bassoradion haastattelussa jotenkin niin, että jotkut kiipeävät jäistä vuoren seinämää pikkuhiljaa ylöspäin, samalla kun toiset ottavat helikopterikyydin huipulle. Pidän vertauksesta, koska se kuvaa myös sitä, miten eri tavalla noissa tilanteissa arvostaa sitä huipulle pääsyä. Ensin mainitulle se on saavutus, joka on tehty omalla työllä, jolloin jo puoleen matkaan kipuaminenkin on kiitettävä suoritus, kun taas jälkimmäiselle se on vain päämäärä. J.Karjalainen on pysynyt kapealla huipulla vuosikymmenestä toiseen, ja salaisuus sen taustalla ei voi mielestäni olla mikään muu, kuin keskittyminen olennaiseen jonka aiheuttaa rakkaus musiikin tekemiseen ja esittämiseen. Muuta ei tarvita. Kuka helvetti lähtee kiipeämään jäistä vuoren rinnettä, jos ei pidä kiipeilystä?
On yhtä kapeakatseista rinnastaa menestys musiikin hyvyteen, kuin syyttää työtöntä työttömyydestä. Totta kai on laiskoja artisteja, aivan kuin on sossupummejakin, mutta on räikeä looginen virhe ajatella, että se toimisi myös toisinpäin. Ja juuri siksi on huolestuttavaa, että koko tämä rakenne tukee sitä helikopteriajattelua, ikään kuin se jääkiipeilijä olisi muuttunut irrelevantiksi. Levy-yhtiöt tukevat mediakelpoisia artisteja ja media hehkuttaa heitä assosioidaakseen oman sisältönsä tämän tähteyteen, kaikki tämä suhteellisen irrallaan musiikin suosiota mittaavista tilastoista. Lopulta tilastot seuraavat näkyvyyttä, kun yhtiö löytää Roope Salmisen koirille oikeanlaisen makkaran jota järsiä. Sosiaalisen median presenssi on heidän sukupolvelleen niin keskeinen olemassaolon mittari, että on vaikea näyttää heille rajaa sen välillä, milloin jakaa faneille informaatiota siitä ydinasiasta, eli musiikista, ja milloin pyörittää yhden julkkiksen Seiska-lehteä, jonka välissä ilmestyy silloin tällöin joku geneerinen biisi. Ja kun tilastot eivät erottele sitä, minkä takia joku biisi on käyty kuuntelemassa tai jätetty kuuntelematta, niin menestys on helposti synonyymi tunnistettavalle naamalle. Monella keikkapaikalla olen kuullut henkilökunnan mainitsevan, että suosituimpia iltoja ovat olleet Tuksun, Nykäsen tai Tauskin keikat. Niin.
Sielun myymisen pelko, sisältöjen tasapäisyys ja kaupallisuuden maksimointi ovat juurrutaneet itseeni pinttyneen epäluottamuksen ylikansallisia levy-yhtiöitä kohtaan ja niiden sisäänrakennettu ansaintalogiikka saa edelleen aika ajoin teelusikallisen ruokasulaa nousemaan ruokatorveeni. Kuitenkin artistina salainen haave on tulla löydetyksi ja saada oman jutun taakse ison yhtiön voimat. Ihminen on ristiriitainen. On utopistista kuvitella, että se oma korruptoimaton näkemys musiikista olisi se, jonka tarpeeksi iso osa kansasta ostaa, ja siksi useimmiten joutuu tekemään kompromisseja joko tähteyden tai musiikin sisällön suhteen, useimmiten molempien. Itselläni unelma ja painajainen toteutuivat samaan aikaan kolmekymppisenä, jolloin omia näkemyksiä on koeteltu niin monesti jo kaikkiin laitoihin, että niistä on tullut aika kädenlämpöisiä, eikä elämä ollut enää muutenkaan niin vakavaa. Sitä kautta musiikin tekijänä ei itsellä menestyspaineita ole, ja voinkin tehdä juuri sitä mitä huvittaa ja mikä tuntuu oikealta. Hassua kyllä, tästä ominaisuudesta on tullut osa omaa henkilöbrändiä, ehkä juuri siksi, että kenttä on jakautunut huipulle tähtääviin helikopteri-kokelaisiin ja toisaalta heihin pesäeroa tekeviin antikaupallisiin toimijoihin, jotka haluavat aktiivisesti näyttää siltä, ettei heillä ole aikomustakaan kivuta minnekään.
Minulla on ylettömästi luppoaikaa, jolloin voin katsella itseäni hotellin peilistä, ja selittää vartalolleni, ettei hänen muodollaan ole merkitystä. Kerron itselleni, että vaikka jatkojen tytöt eivät olleet missejä, eikä juotu olut merkiltään ulkolaista, vaan lämmintä Olvia, niin olen priorisoinut syvemmät arvoni ja aatteeni ahneuden edelle, enkä ole siksi niin paska ihminen, kuin siinä krapulassa tuntuu. Silloin peilikuvani saattaa kuitenkin esittää kysymyksen miksi oikein tätä teen, jolloin vastaan sen lähtevän sisäisestä tarpeesta ilmaista jotakin ja päätyvän siihen, että saan siirtää matkan varrella oppimani asiat eteenpäin. Musiikki on aina ollut mystiikkaa, ja jollain tavalla se kiehtoo niin että tuntee itsensä lapseksi sen edessä. Ehkä juuri siksi en ole koskaan pyrkinyt sitä opiskelemaan, koska pelkään sen mystiikan murenevan. Haluan olla vain se kokija, ja työssänikin kokea, kuin maistaja mahdollisimman tarkasti ja analysoida sitä kokemusta, enkä tietää mitä mausteita siihen ruokaan on laitettu.
Tiedän, että en ole täysin ahneudesta vapaa. Rahaa on kiva saada, varsinkin kerralla paljon. Ja tuohan se turvaa, koska on asuntolainat ja muut, joten varmasti olisin jollain summalla ostettavissa. Myöskin maine on ihan kivaa. On hauskaa, kun kävelee yksin Kuopion Pannuhuoneelle, jossa ei ole koskaan käynyt ja kun tilaa juomaa, kyyppari ei suostu ottamaan maksua. On kivaa saada huomiota, kenestäpä ei olisi. On vaikea kuvitella artistia, joka ei nauttisi huomiosta. Mutta, en voi mitenkään mieltää rahaa ja mainetta musiikin tekemisen päämääräksi. Nehän ovat vain sivutuotteita siitä, että on onnistunut kappaleellaan tavoittamaan ihmisten korvissa sen mystiikan, joka musiikkiin liittyy. Ja siksi vastaan peilikuvalleni, että sekä hänen, parikymppisen “Ei mitään sell out paskaa”-Mikon, että tokan luokan levyraadissa huutavan Mikon yhteinen tavoite on myötävaikuttaa, että maailmaan syntyisi mahdollisimman paljon, mahdollisimman hyvää musiikkia.
Aivan kuten Persujen oli jossain vaiheessa pakko lähteä hallitukseen, kaiken sen oppositiosta huutelun jälkeen, piti minun kääriä hihat, ja lopettaa se lapsellinen huutelu kulman takaa: “Mä en suostu tekemään mitään teidän kanssa, jos mä en saa tahtoani läpi kaikessa”. Ainahan voi toki sanoutua irti kaikesta, ja todeta kaiken olevan paskaa, mutta ei se paska sillä kyllä muutu mihinkään. Ei myöskään paskansuoltajia syyllistämällä, vaan siitä seuraa välitön vastareaktio. Vihaajat vihaa. Ainoa keino saada eettisesti kestäviä poliittisia ratkaisuja läpi kapitalistisessa yhteiskunnassa, on saada niistä jollain tavalla kannattavia. Ainoa tapa poistaa musiikkia tasapäistävät prosessit ja ulkomusiikilliset kelpoisuusvaatimukset vapaan luomisen tieltä, on osoittaa se tie kannattavaksi.
Samoihin aikoihin, kun suostuin lopulta tulemaan Johanna-kulmalla Universalille töihin, tekivät JVG:n pojat oman PME-merkkinsä kanssa yhteistoimintasopimuksen Warner Musicin kanssa. Jotenkin meillä oli siinä semmoinen puolen vuoden periodi, jonka aikana ryhmäydyttiin sinne omiin nurkkiimme ja meistä tuli kilpailijoita. Onneksi otettiin asia esille, ja tajuttiin, että meillä on edelleen ihan sama tavoite, eikä vastakkainasettelu ollut sen todellisempi, kuin jos olisi junnuna ollut itse McDonalsissa töissä, ja kaveri Burger Kingissä. Me ei tunneta niitä meidän lafkojen omistajia, ne on jotain miljonäärejä jossain. Ne rahottaa meidän toimintaa, ja me otetaan siitä joku korvaus omasta työstä. Vituttaahan se, että joku oligarkki hyötyy mitään tekemättä Chisun levystä, vaikka siinä vähän slaavi-iskelmän kaikuja onkin, mutta kun ei mikään kotimainen taho pysty samanlaista panostusta antamaan, niin ei ole paljon valinnan varaa. Eikä tässä nyt toisaalta mistään miljardeista puhutakaan, vaan koko Suomen levymarkkinoita joku vertasi yhden Prisma-tavaratalon liikevaihtoon. Pyrin kohtelemaan emoyhtiötä kuin pankkia, jolle ei tarvitse maksaa takaisin jos projekti tekee kuopan.
Olen siis tavallaan loinen. Minulla on oma pohjimmainen aate: Mahdollisimman paljon, mahdollisimman hyvää musaa ulos. Se voi kuulostaa täysin soveltuvalta musiikkiyhtiölle, mutta joka on vain osittain yhteensopiva minkä tahansa yhtiön pohjimmaisen tavoitteen kanssa: maksimoi voitot. Heidän kannaltaan valitettavaa on se, etten ole kuitenkaan sitoutunut työskentelemään voittojen maksimoimisen eteen, koska se vaatisi nimenomaan rosterin kaventamista, musiikin kohdentamista tietylle ryhmälle, mediakelpoisuutta (sekä itseltä, että artisteilta), selkeitä johdonmukaisia neutraaleja brändejä ja joukon muita luovuutta rajoittavia määreitä, joita en voi allekirjoittaa. Sen sijaan voin kyllä olla ihan siedettävä loinen, joka ei aiheuta ärtymystä ruuansulatuskanavaan, eikä lopulta näännytä elinympäristönään toimivaa eläintä kuoliaaksi, vaan voi jopa saada sen turkin näyttämään kiiltävältä ja vapauttaa endorfiineja isännän elimistöön.
En siis ole värväytynyt sedäksi, joka kertoo tiikkipöydän takaa miten asiat kuuluu tehdä ja mikä on hyvää musiikkia. Ei ole perusteltua yhdistää tuota karikatyyriä nykypäivän A&R-henkilöihin, mutta jostain syystä sellainen takaraivossa on, enkä siksi ole virallisesti titteliä käyttänytkään. Jotain sinne päin se rooli kuitenkin Universalilla on, ja omana tavoitteena on kyllä olla siinä yhtiöllekin hyödyksi jo sitäkin kautta, että meidän on pakko toimia tiiminä fokusoidusti, eikä sooloilla joka suuntaan. Jokainen tiimissä ei mitenkään voisi olla tällainen haahuilija, kuin minä, mutta toisaalta yritän sen hotellin peilissä näkyvän spurgun kanssa miettiä, miten näitä omia vahvuuksia voisi käyttää tiimin hyväksi. Yrittäjyyden kautta excelit ja kengännauhabudjetit ovat tulleet tutuiksi, ja uskon, että sieltä löytyy yksi keino saada vähän enemmän musiikkia ulos, kun ei laita niin paljon rahaa kaikkeen turhaan.
Moni oletti, että internet antaisi mahdollisuuden yhä paremmille sisällöille sillä logiikalla, että paras nousisi esiin ikään kuin itsestään. Näinhän ei ole käynyt, vaan oikeastaan päinvastoin. Tietotulva on siirtänyt mielenkiinnon tärkeistä asioista niihin, jotka ovat helppoja. Moni oletti myös, että isojen levy-yhtiöiden aika olisi ohitse, kun fyysistä tuotantoa ei tarvita, ja kaikki voisivat laittaa musiikkinsa vapaasti nettiin. Tietoa tulee kuitenkin verkkoon jatkuvasti niin paljon lisää, että yksittäinen artikkeli tai biisi voi vain harvassa tapauksessa levitä orgaanisesti niin, että se tavoittaisi massan enemmistön. Sen sijaan se voidaan saada aikaan ylhäältä päin, medioiden ja streampalveluiden kautta, jotka eivät suinkaan aseta kaikkia artisteja samalle viivalle.
Pienen levy-yhtiön strategia on sellainen, että laitetaan hyvä tuote ulos, jonka jälkeen sitä pusketaan eteenpäin. Vaikka rahalliset resurssit tietyn albumin kohdalla olisivatkin kohtuulliset, ei takaapäin työntäminen toimi, jos ei ovi ole auki. Isojen levy-yhtiöiden strategia on toinen. Ne julkaisevat jatkuvasti materiaalia, joka on pyritty viipaloimaan niin, että se mahtuu ovesta sisään. Tämän voi pienikin levy-yhtiö tehdä, mutta usein ei tee siksi, että uskoo sen oven voivan vähän joustaa, jos materiaali on riittävän mullistavaa. Niin käy harvoin, mutta nämä poikkeukset valavat uskoa yritykseen. Kaikkein keskeisin ero on kuitenkin se, että iso levy-yhtiö on jo aiemmin soittanut vahtimestarille, joka on vastassa pitämässä ovea auki. Lähes kaikki artistit, jotka neuvottelevat ensimmäistä kertaa levysopimuksessa majorille, haluavat varmistua, että heitä pusketaan ja että heitä mainostetaan isolla rahalla. Jos olisin itse saanut miljoona euroa ennen levysopparia, niin olisin varmaan laittanut paljon rahaa nimenomaan mainontaan, joka ei kuitenkaan ole hintansa arvoista, jos suhteet eivät ole kunnossa. Kaikkein tärkeintä ovat kontaktit, kuka tuntee sinut, ja ketä sinä tunnet. Kontakteja puolestaan on vaikea solmia, jos ei itsellä ole nimeä. Koska vaikka pääsisitkin juttelemaan jonkun ison pomon kanssa, ei hänellä ole mitään motiivia ryhtyä sinun kontaktiksesi, jos ei saa siitä hyödyllistä kontaktia itselleen. Ja näin, kun iso levy-yhtiö esittelee artistin tulevaisuuden suurena tähtenä, on sillä painoarvoa, koska silloin tiedetään, että tähän artistiin tullaan panostamaan. Yhtäkkiä se ennen suljettuna pysynyt ovi tullaan avaamaan hymy huulilla, sillä kaikki haluavat tuntea tulevan tähden jo nyt, ennen kuin hänen luokseen on jono.
Siinä piilee myös minun rakoni. Jos minä voin uskoa siihen musiikkiin, jota toiminnallani tuen, ja saan tämän uskon tartutettua myös yhtiöön, kenties seuraavana uutena tähtenä esitellään artisti, jonka näkökulma mainittuihin lokeroihin on toisenlainen. Entä jos hänellä on oma tapa tehdä asioita, ja me kannustamme häntä siihen, sen sijaan, että yrittäisimme työntää lokeroon vain siksi, että se olisi helpompi ottaa vastaan? Ehkä jos se ovi tullaan avaamaan iloisesti, niin se paketti voi olla hieman väärän muotoinen siihen oviaukkoon nähden ja silti päästä sisään. Ehkä. Se ainakin tiedetään, että tällä hetkellä tilastoja vääristää se, että streamaus suosii niitä artisteja, joiden musiikkia nuoret kuuntelevat. Tämä toki osittain siitä syystä, että nuoria on Spotifyn käyttäjinä enemmän, mutta ennen kaikkea siitä, että nuori käyttäjä kuuntelee samaa kappaletta huomattavasti useammin, kuin kypsempi musadiggari. Se ei tarkoita, että näiden vanhempien kuuntelijoiden suhde omaan suosikkimusiikkiinsa olisi yhtään laimeampi, heillä ei vaan yksinkertaisesti ole niin paljoa aikaa kuunnella sitä. Uskon, että tähän joku kehittää innovaation, jolla pystytään nostamaan näitä nuorisopopin ulkopuolisia artisteja paremmin esiin myös streamissa, koska selvää on se, ettei kärki voi ikuisesti kaventua, vaan jossain vaiheessa markkina alkaa etsiä vaihtelua. Tarvitaan tietysti isoja päävirtauksia, mutta sen rinnalle myös spesifimpiä, kapeita ristiin rastiin kulkevia virtoja, ja myös niiden pitää olla kannattavia tavalla tai toisella. Asiat ovat muuttuneet todella nopeasti, ja ne tulevat myös muuttumaan jatkossa. Siksi meidän kannattaa edelleen keskittyä laadukkaisiin sisältöihin, koska jos alamme täsmätuottaa sisältöä tiettyihin formaatteihin, olemme niiden vaihtuessa kusessa.
Vielä ainakaan toistaiseksi itselleni ei ole ollut haitaksi se, että en ole suostunut menemään lokeroon. Sanon tosin aina uusille artisteille, joilla on paljon eri suuntaisia ajatuksia, että heidän tulee fokusoitua johonkin. Ehkä siksi, että oma tieni on ollut todella epävarma ja haastava, ja toivon että he pääsisivät vähän helpommalla. Haluaisin kuitenkin kannustaa kaikkia tekemään juuri niin, kuin tuntuu oikealta, kunhan tajuaa valintojensa seuraukset ja ymmärtää tämän pelikentän jossa toimitaan. Muuten tavoitteet asetetaan helposti liian korkealle, ja siitä seuraa pettymyksiä ja katkeruutta, kun pienet onnistumiset tuntuvatkin epäonnistumisilta. Haluan lohduttaa sanomalla, että yhtä vaikeaa on sillä, joka haluaa kovasti mennä siihen helpoimpaan lokeroon ja päästä helikopterin kyytiin, mutta jää siten hajuttomaksi ja mauttomaksi, eikä kukaan osaa kertoa hänelle mikä menee vikaan. Me ei voida ennustaa tulevaa, eikä tietää mitä uutta kaikki ihmiset seuraavaksi haluavat. Siksi ei sellaista kannata edes yrittää, niin säästyy paljolta pohtimiselta ja stressiltä.
En jotenkin usko yksiulotteisiin ihmisiin, enkä varsinkaan yksiulotteisiin artisteihin. Sen sijaan uskon, että monilla on pelko siitä, että entä jos ei täytäkään niitä kriteerejä, jos ei kelpaakaan, jos sittenkään riitä. Itse luovutin sen pelin jo aikoja sitten. Jäin eläkkeelle, enkä miettinyt enää muuta, kuin sitä mikä itsestä olisi hauskaa. Siitä päätöksestä alkaen on oma menestys vasta alkanut ja uskon sen olevan sen ansiota, että lopetin turhan yrittämisen. Nyt laulan taas Final Countdownia omilla sanoilla, ja se on hervotonta.
Nautin kaikenlaisesta musiikista, viihdyttävästä ja taiteellisestia, komediasta ja tragediasta, selkeästä ja hämärästä. Toki eri tilanteissa ja mielentiloissa, mutta niinhän me kaikki. En ymmärrä, miksi artistin pitäisi tai miksi kukaan edes haluaisi ilmaista vain tiettyjä tunnetiloja musiikissaan. Pitäisi aina tehdä vain sitä, mikä tuntuu hyvältä. Enkä tarkota, etteikö pitäisi mennä epämukavuusalueelle, mutta kyllä senkin pitää lopulta tuntua hyvältä. Eikä sitä hyvää ole kukaan määrittänyt, sille ei ole lokeroa. Joten turhaa puristamista on myös se, että yrittää tehdä jotain yleispätevää hyvää, vaikka pitäisi olla lojaali vaan itselleen ja luottaa omaan tunteeseensa. Aina pitäisi pyrkiä luomaan jotain uutta, jotain mitä ei ole vielä koskaan ollut olemassa. Miten sellaisesta voi edes etukäteen tietää, miten hyvää se on jonkun muun mielestä? Ei siihen voi hakea suoria referenssejä, varsinkaan listojen kärjestä. Paljon on kiinni rohkeudesta, ja jos artistit ovatkin usein ainakin kohtalaisen rohkeita, niin samaa vaaditaan myös meiltä, jotka edustamme artisteja tavalla tai toisella. Luotetaan kaikki siihen omaan intuitiiviseen tunteeseen, millaista musiikkia me haluamme elämäämme. Pyritään edesauttamaan mahdollisimman paljon, mahdollisimman hyvää musaa ulos.