Vuoden 2007 jälkeen oli homma edennyt aika pitkälti samalla kulmakertoimella, vaikka kaikenlaista olikin ehtinyt tapahtua. Jotenkin se leveli oli kuitenkin sama, ja kuten Teflonien (2009) yhteydessä on todettu, se alkoi olla aika tuttu ja jossain määrin jopa liiankin turvallinen pelikenttä. Olin samalla opiskellut yliopistossa ja tehnyt hommia Nuorisoasiainkeskukselle, mutta mieli oli kuitenkin fokusoitunut musiikkiin, välillä koska valitsin niin, välillä siitä huolimatta että päätin valita toisin. Ihan kädestä suuhun ei joutunut elämään, mutta ei siitä opintorahasta mitään ylimääräistäkään jäänyt, ellei erikseen säästänyt. 2011 muutti kuitenkin tuota kuviota, ja toi paljon laajempia näköaloja alaan. Sitä kautta homman ammattimaistuminen ja kannattavuus tuntui mahdolliselta vaihtoehdolta omalla kohdalla.

Valintatalon logosta saatiin kadunläheinen sädekehä Voima-lehden kuvitukseen.

Istuttiin Heikin kanssa joulun aikaan Ville Gallen kämpässä, jonka ohi Ville kävelee vähän aiemmin tulleen Epoo-videon alussa. Biisi oli ensimmäinen yritys tehdä sitä hupaisaa sporttiräppiä laadukkaasti, ilman tiettyä Kummeli-vibaa, joka oli vahvasti läsnä “Koutsin” ja Timo Silakan roolissa pelleilleen Gallen aiemmissa tube-pläjäyksissä. Tuolloin sovittiin, että me Heikin kanssa tuotetaan projektia niin, että mä manageroin eli käytännössä autan diilien neuvottelussa ja Heikki tekee muutaman hookin ja graafisen ilmeen. Mä olin jo aiemmin postittanut Epoo-sinkkua radioihin, jotka ei tietenkään ihan niin helposti sitä lähteneet soittamaan, koska kyseessä oli huumorimusiikki, joka on genre jolla Suomessa myydään paljon, mutta jota kukaan ei myönnä kuuntelevansa. Uskoin kuitenkin, että se muuri oli murrettavissa, ja huumorileima karistettavissa. Lyötiin kättä päälle, ja lähdettiin Heikin kanssa himaan.

Askel kohti laajempia näköaloja, oli myös askel kohti bisnestä, jonka lainalaisuudet olivat aivan toiset kuin mihin oltiin puuhastelupiireissä totuttu. Kun seistiin 2006 Julma-Henrin kanssa Kuopion torin laidassa kahdestaan, Stenkan jo dokattua itsensä tiedottomaksi, se katsoi mua suoraan silmiin ja sanoi: “Sä et oo tarpeeks kova tälle alalle”. Silloin en osannut kuin hymähtää ja virnuilla, mutta tuo totuus palasi välittömästi mieleen, kun kuulin että Jare&VilleGalle oli sainattu Monspille. En oikeastaan tiedä, mikä sai mut kuvittelemaan, että mulla olis ollut asiaan mitään nokan koputtamista. Eipä siitä voinut käräjillekään lähteä, kun ei kyseesä ollut mikään mun kehittämä “hevisaurus”. Eikä sitä voinut edes itselleen perustella, että mikään mun panoksessa ois muka ollu niin merkittävää sen prosessin kannalta, että mulle siitä mitään kredittiä tai varsinkaan tuloja kuuluisi. Kumpikaan sopijaosapuoli ei tietoisesti toiminut mitenkään tarkoituksellisesti mun intressejä vastaan, pelin henki oli vaan jotain mihin en ollut varautunut. Ehkä juuri siksi se tuntui niin nöyryyttävältä. Tuntui, että olin joku hyväntahtoinen hölmö säätäjä, joka koetaan sen verran turhaksi, että kun homma saa siivet, voidaan iloisesti vilkuttaa lentokoneen ikkunasta.

YleX:n studio livessä Jare&VilleGalle feat. Hyvä häviäjä.

Itse musiikin tekeminen oli edelleen parasta. Ei pidä ymmärtää väärin, rutinoituminen ei koskaan ole haitannut sitä itse luovaa työtä, vaan eri kokoonpanot kasvoivat ja kasvavat edelleen yhteen tai erilleen, mikä minnekin. Sisällön hallinnassa on sitä kautta ihan tarpeeksi jännitystä ja ennalta-arvaamattomuutta. Se mihin rutinoitumisella on negatiivinen vaikutus, on motivoituminen kaikkeen muuhun, mikä mahdollistaa sen musiikin. Kun menet kymmenettä kertaa autolla Ouluun, alkaa miettiä onko se kolme varttia lavalla sen pimeän ja epämiellyttävän automatkan ja neljän hengen Omppuhotelliyön arvoisia.

Jos homma ei pyöritä itseään, joutuu tekemään duunia vaan, että pystyy maksamaan sen musiikin tekemisen. Itselle ei jotenkin koskaan ole toiminut ajatus, jonka mukaan mm. Huge L tai Tono Slono toimii, että se ulkopuolinen elanto tavallaan mahdollistaa sen musiikin täydellisen riippumattomuuden. En oikein järjellä itsekään osaa selittää miksi, koska sehän kuulostaa todella hienolta. Olen kuitenkin tavallaan alusta asti halunnut olla jotenkin veitsen terällä, ja kuvitella olevani jollain tavalla yleisön palvelija. Sitten kun relevanssi laskisi kannattavuuden alle, ei olisi mitään tyhjäkäyntiäkään.

Basson levyhyllyä muka tutkimassa, vaikka pelkkiä poseerauksiahan nämä aina on.

Tavallaan haluan siis pelata kaikesta huolimatta sitä peliä, jonka olemassaolon varmasti jokainen alalla oleva aistii, ja joka erityisesti räpissä on korostunut ja on jopa sisäänrakennettu tähän kulttuuriin. Peli, jossa omaa brändiä ja sitä kautta omien tavoitteiden saavuttamista edistää itse musiikin lisäksi lukemattomat muut valinnat, eli pohjimmiltaan kai kilpailu siitä, kuka kaupallistaa mielikuvat tehokkaimmin. Ja vaikka oma rooli on enemmän tasa-varma pakki, kuin Pepsi-pullon kylkeä koristava tähti-hyökkääjä, niin kyllä sillä on merkitystä, että kokee itsensä omalla tontillaan relevantiksi. Tämä omien tavoitteiden kalibrointi on myös yksi tekijä, joka tekee kaikista useamman artistin kokoonpanoista hauraita ja luonteeltaan tilapäisiä. Kun tavoitteita saavutetaan uran edetessä, motivaatio niiden mekaaniseen toistamiseen laskee, ja tarvitaan uusia tavoitteita. Siksi bändi, kuten itse sen dynamiikan tajuan, voi mennä aina vain eteenpäin tai tuhoutua.

Ruger Hauer on suomalaisen asemusiikin erikoisyhtye.

Jo Medium-levyn ilmestyessä, oli dynamiikka jotenkin sellainen, että oli vaikea kuvitella kokoonpanoa kovin pitkäikäiseksi. Vaikka fiilis oli koko ajan hyvä ja tahtotila kaikilla sama, niin se ei vaan ollut tarpeeksi vahva voima sitä entropiaa vastaan, joka repii erimielisiä ja -makuisia tekijöitä omiin suuntiinsa. Tämä on fakta, jonka on myöntänyt itselleen vasta paljon myöhemmin, juuri sen tahtotilan takia, mutta jossain vaiheessa luopuminen on väistämätöntä. Teimme vuoden aikana muutamia keikkoja ja niillä saavutettiin juuri se fiilis, mitä haettiinkin. Siihen systeemiin ei kuitenkaan valunut tarpeeksi taloudellista liimaa, tai suosion suomaa huumatilaa, että oltaisiin tarpeeksi vahvasti nähty se seuraava taso, minne sillä kokoonpanolla tähdätä.

Nyt-videon promo-dvd:n kansi. Vasemmalla Jan Wälchli, Jukka Nurmelan otsa ja Linda Fredriksson.

Ruger Hauer puolestaan oli historijoitsijan epäreilulla pensselillä rajattuna “pelkästään” projekti kevääseen 2011 asti, ja sai, ehkä jollain tavalla vähän puun takaa sitä tarpeellista liimaa, kun Täällä-video julkaistiin. Biisi, joka piti pudottaa levyltä, koska se kuulosti littanalta sessarilta, eikä ollenkaan siltä, miltä bändi meistä kuulosti. Kuitenkin luotettiin lopuksi siihen tärkeimpään, eli fiilikseen, ja laitettiin biisi levylle, koska analyyttisen mielen vittuiluista huolimatta, biisistä tuli kaikille hyvä fiilis. Mediumilta tuttu Jan Wälchli kruunasi biisin tuplaamalla kertsin melodian trumpetilla, ja Ezra Gould kuvasi parilla keikalla videon, johon valitsi kuvamateriaalia, joka ilmensi sitä samaa fiilistä, joka biisissä oli. Tuloksena elämäni vaivattomin ja yllättävin hitti.

Ruger Hauer ensimmäistä kertaa Blockfesteillä. Katso äiti, hallitsen pinsettiotteen.

Tefloneihin oli uusien tasojen etsintä jo kirjoitettu sisään, joten siellä osastolla ei ollut visioiden puutteesta aiheutuvaa kriisiä. Ainoa haaste oli saada bändin suosion todellinen kehitys vastaamaan seuraavaa vaihetta. Keväällä aloitettu kolmas levy kertoisi suosion huipusta, valkoisen dyynin harjasta, ja sen kääntöpuolesta. Syksyn lopulla kuvattiin ensimmäinen video Poimunopeus, jolla on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia bändin jäsenten henkilökohtaiseen elämään, ja jonka kuvausten jälkeen romahdin jatkoilla lattialle hysteerisesti itkien täysin rikki uupuneena. Eli vaikka levy saatiinkin valmiiksi vasta seuraavan vuoden aikana, alkoi meininki toteuttaa itseään jo tekovaiheessa, ja sana joka eniten kuvaa itselleni vuotta 2011 on poimunopeus, whoa!

“Kirahvi” on muinaista nettislangia basson-forumeilta.

Hektisyyden loi aiemman rutiinitekemisen päälle kasvanut paljon randomimpi tapahtumien kerros, joka tökki kalenterin ulkopuolelta elämään spontaaneja tilaisuuksia, joita ei voinut missata. Kun olin niellyt pettymykseni JVG-neuvotteluiden suhteen, ja jossain määrin ottanut niistä myös opikseni, toimin nimellisesti duon managerina vuoden loppuun. Siinä diilissä jäin kokemuspuolella selvästi voitolle, koska jo Häissä-videon kuvauksissa oli niin vahva kollektiivinen voiton tunne, että omassa narratiivissa se käytännössä aiheutti dominoefektin omaisesti ensin HIFK:in mestaruuden ja sen jälkeen Suomen toisen maailmanmestaruuden. Siihen perään ennätysmäärä keikkoja, joka takasi sumun jatkumisen vuoden loppuun asti. Kun seisoin pää pöhnässä siellä lavan takaosassa olevan mustan verhon alanurkassa ja tuijotin ihmismassoja tuijottamassa tätä uutta energistä poikabändi-ilmiötä, oli kuin olisin nähnyt unta.

Torilla ta-va-taan.

Lopulta ahdistuskohtaukseen yksiön lattialla johtanut ehdoton omien rutiinien ja itseasetettujen deadlinejen seuraamisen ja yllättäen avautuvien tilaisuuksien ristipaine ratkesi syksyllä jälkimmäisen eduksi. Edellisen kerran samantyyppinen sisäinen konflikti tapahtui niinkin varhain, kuin 2001. Vaikka I <3 Dominoe-levyn eteen tehdyn työmäärän aiheuttama uupumus tuntuu nykyään lähinnä naurettavalta ajatukselta, niin jollain tavalla ensimäisen studiolevyn tekeminen oli 20-vuotiaalle Mikolle yhtä stressaava muutos asioiden mittakaavassa, kuin yllä kuvailtu 30-vuotiaalle Mikolle.
Andy kutsui meidät huoneeseensa hengaamaan. Huoneen numero oli tosiaan 420, vaikka luulin ensin sen olevan vain koodikieltä. Oikealla sisäänajettava juniori Hätä-Miikka.

Vuodelle 2011 olin asettanut täysin järjenvastaisesti kolme deadlinea. En ollut julkaissut soololevyä kolmeen vuoteen, ja Pyhimys-levyt ovat useimmiten tulleet rykäyksissä. Haaveilin vuoden 2004 triplan toteuttamisesta vielä kerran, kunnes keskittyisin syvemmin muihin asioihin. Kolmas levy, väriltään keltainen, Mediumin ollessa vihreä ja Paranoidin punainen on kulkenut työnimellä Olet muuttunut ja vielä vuosia aiemmin nimellä Apina aurinkorannalla. Se levy ei ole vielä koskaan oikein löytänyt sitä toteutustapaa, joka vastaisi fiilistä, joka siitä on ollut mielessä jo vuosien ajan.

Andrei6000, Gracias ja Paperi T poimunopeudessa.

Myöskään Paranoidin tekemiseen ei liity kovin vahvoja stooreja. Tehtiin Ai, Tähän väliin ja Salainen Maailma samalla ryhmällä, eli Stenkan vetämänä, mutta jotenkin se kaikki ympärillä oleva härdelli oli rauhoittunut tai sitten siihen oli vaan jo niin tottunut, ettei siitä jäänyt yhtä pysyviä muistijälkiä. On vaikea sanoa kumpi painaa puntarissa enemmän se, että pystyy keskittymään paremmin sisältöön, kun kaikki ympärillä ei ole yhtä hypeä, vai se ylimääräinen puristus, jonka siitä hypestä saa. Tosin, olihan tässä muuta härdelliä ja hypeä yllin kyllin, se ei vaan samalla tavalla kohdistunut juuri tämän levyn tekemiseen.

Oletko nähnyt tätä poikaa?

Paranoid on se, jota omista levyistä kuuntelen mieluiten. Jotenkin omassa kaksijakoisessa mielessä tiedostan aina sen, että kun menen jotain tavoitetta kohti, samalla etäännyn jostain toisesta ideaalista. Siksi uusi projekti alkaa usein tasapainottamaan toista, ja julkaisut osuvat lähelle toisiaan. Siinä missä Medium oli tärkeä itselle nimenomaan tekijänä, oli Paranoid enemmän sitä, jota kuvitteellisena Pyhimyksen kuuntelijana olisin itse halunnut mielummin kuulla. Pyrin tekemään Mediumista mahdollisimman laajan ja maailmankuvaa läpiluotaavan, kypsän, suureellisen ja ajattoman. Kuitenkin oma perversio musiikin suhteen ovat juuri päinvastaiset pienet, jopa ahtaat, karut, ilkeät, itsekeskeiset ja omaa ajankuvaa korostavat teokset, jollainen Paranoid on.

Deadlinejen asetus on omalle luonteelle tyypillistä, mutta kyllä niistä on aina joustettu harkinnan mukaan. Mistään pakkomielteestä ei uskoakseni ole kysymys. Kuitenkin levyn nimeäminen ja asettaminen aikajanaan vuosia ennen kuin yhtään biisiä on alettu kirjoittaa, voi tuntua keinotekoiselta, jopa väkinäiseltä. Itselle se on kuitenkin aina ollut se luontevin tapa, ja sitä kautta ehkä käänteisesti yksittäisiä biisejä on vaikea mieltää irtonaisina kokonaisuudesta. En usko, että suurta osaa biiseistä olisi edes syntynyt, ilman sitä pohjimmaista ajatusta tai paremminkin tunnetta jota yritän lähestyä tavalla tai toisella jokaisella albumin raidalla (poikkeuksena Tulva, jossa yhdistävä tekijä on paljon pinnallisempi tematiikka ja tajunnanvirtaa hyödyntävä kirjoitusmetodi).

Tyylit takas.

Miksi sitten Olet muuttunut nimistä albumia ei koskaan tullut? Pyysin Hugelta biittejä sitä varten, ja nauhoitinkin niihin kappaleet: Tuhat vuotta, Olisinpa täällä, Kysymysmerkkihenkilö, Kammiovärinää, Olen sipuli, Pankkiryöstö, Olet muuttunut, Rauhassa riippukeinu ja Häiriöön. Sen jälkeen menin kuitenkin lukkoon. En pode oikein minkäänlaisia writers blockeja, ja yksi syy on varmastikin se, että jos tulee sulku, niin kierrän sen kaukaa ja teen jotain ihan muuta. Mitään hyvää ei synny väkisin. Eikä siitä ollut näiden syntyneidenkään biisien kohdalla kyse. Suunta ei vaan ollut oikea. En tiedä mikä biiseissä oli vikana, mutta jotenkin tarpeeksi vahvaa fiilistä ei välittynyt, kun demoja kuunteli. Lopputulos olisi voinut olla vähiten häpeää aiheuttava ja tyylikkäin Pyhimys-levy, mutta kun se ei nyt vaan ole se juttu. Osa tekstiaihioista päätyi Steve iVanderin levylle, joka ei todellakaan ole väriltään keltainen.

Ehkä osaksi uupumuksen vuoksi hautasin projektin ja tuon yhden pettymyksen seurauksena koko Pyhimyksen, koska kynnys aloittaa mitään uutta tuntui mahdottoman korkealta. Oli kunniallisempaa päättää se saaga, kuin julkaista levy joka ei ollut edellisten tasolla omassa sydämessä, ja pahimmassa tapauksessa yrittää paikata tuota virhettä useilla seuraavilla levyillä, ehkä sitä tyydyttävää tunnetta koskaan saavuttamatta. Teesi numero 666: jokaisen levyn pitää olla niin hyvä, että sen jälkeen voi lopettaa hyvillä mielin.

Tässä selvitetään oliko sittenkään hyvä idea vaihtaa Hikoilen ku raiskaaja biisin vikat lainit muotoon: “…stalkkaan Ruudolfin vaimoo Suvia”.

Joku voi varmasti vetää yhteyden kaikkien näiden isojen linjamuutosten ja kolmenkympin täyttymisen välille. Ehkä siinä joku yhteys on, mutta jos kriisistä puhutaan, se pitää ymmärtää laajassa merkityksessä, ei niinkään kestämättömänä tilanteena tai kohtuuttomana levottomuutena. Selkeästi kuitenkin joku ympyrän sulkeutumisen fiilis oli ilmassa, ja samalla uuden alun aiheuttamaa positiivista jännitystä.

Yksi suomiräppi-Mikon testamentteja oli Ruger Hauerin Jokaiselle jotakin-video. Olin pitkään hautonut ideaa, joka on lainattu Neljän Ruusun Hunningolla-videosta, mutta halusin tehdä sen vielä massiivisemmin: niin, että jokaisen rivin sanoisi videolla eri cameo-artisti. Jokaiselle jotakin sopi vielä sisällöltään videoon, vaikka hetken pitikin asetella aivojaan erilaiseen asentoon, ja nähdä biisin sanoma laajemmin kuin pelkkänä populismikritiikkinä.

3 miljoonaa klikkiä näillä näppäimillä.

Oman lisänsä tähän kypsyyskoemaiseen operaatioon toivat puhelut, joilla suostuttelin artisteja lähtemään mukaan. Toki suuri osa suostui, mutta kymmenisen kirpaisevaa kieltäytymistä tuli. Tärkeimpiä olivat kuitenkin epävarmat tapaukset, joilla oli selkeästi kieltenen kuva meidän meiningistä, ja joiden kanssa jouduin, eli pääsin asiasta avoimesti puhumaan. Kun useimmiten tässä maassa erimielisyydet pidetään sisällä ja kyräillään sitten omassa porukassa, niin oli virkistävää kuulla miksi joku kieltäytyy ja miksi oma naama vituttaa joitain tahoja. Selkein “ympäri mennään, yhteen tullaan”-efekti oli Fintelligenssien kanssa, joita oli vain vuotta aiemmin käytetty surutta Hikoilen ku raiskaaja videolla omiin tarkoituksiin, ja nyt sitten oltiin pyytämässä palvelusta. Vaikka jotenkin altavastaajille sallisinkin pienen vittuiluvaran, niin tajusin kuinka mulkkuja me oltiin, kun ei piitattu lainkaan siitä, että video ei ollut heistä ok. Onneksi asia saatiin sovittua, ja nämä jollain kiistämättömällä tavalla kuitenkin ensimmäiset suomiräppiesikuvat mukaan videolle.

Julkaisut:
Pyhimys – Medium
Noah Kin – No Matter the Season
Pyhimys – Paranoid