”Itsehän rakastan Nelkkua, ja toivon hirveästi kaikkia kivoja yhteydenottoja, koska tämä julkkishuorauksen viipale on vielä niin tuntematon, ettei se ole läväyttänyt lärviin. Vielä. Ei tosin ole vielä hirveesti paalua irronnut, eli ehkä en ole tarpeeksi osannut huorata. Ainakin on selvää, että jos on valmis vähän menemään epämukavuusalueelle rahan takia, niin saa enemmän aikaa niihin asioihin mitä oikeasti haluaa tehdä. Niitä antoisia, ei tuottoisia. Mutta kiinnostaako ketään huoran selitys, miksi huorasin?”

Näin kirjoitin blogiini vailla parempaa tietämystä tulevasta elokuussa 2012.

Edeltävänä jouluna olin laittanut soolopillit pussiin, ostanut keväällä ensimmäisen omistusasuntoni ja co-synnyttänyt ensimmäisen lapseni vain neljä päivää aiemmin. Tuosta kirjoitushetkestä kulunut kuusivuotinen on hujahtanut siivillä ja ollut mullistava periodi oman elämäni, urani ja koko kotimaisen musiikkimarkkinan kannalta.

Lähetän itselleni menneisyyteen maisemakortin, jossa seison hymyillen keskeneräisen omakotitaloni edessä ja kirjoitan toiselle puolelle tekstin: ”Älä huoli! Sielua ei ole myyty”. Nuorempi Mikko ei voi uskoa tätä väitettä noin vain: kortin lähettäjä on kuitenkin Vain elämää-sarjassa pillittävä perheenisä, joka työskentelee Universal Musicille ja puolustaa someväittelyissä underground-räppäreille isoja levy-yhtiöitä. Eikö muka nyt puhu se kermattu perse ja firman nimiin liisattu Ford S-MAX?

”Musateollisuudelle haistatan vitut /
Ei mua kiinnosta sun imutus, pidä ne hilut /
Mä myyn ihan tarpeeks et saan vittuun täält liput /
ja nauran pankis naamari pääl repus seteliniput /”

– Pyhimys – Paranoid #7 (2011)

Mitä tapahtui tuolle tuittupäälle? Tai ehkä pitäisi kysyä: millä oikeutuksella pidän itseäni edelleen oman tien kulkijana tai vapaana taiteilijana?

Vaikka viime vuodet ovat olleet itselleni kiistatta menestyksekkäitä, taloa ei ole vielä läheskään maksettu. Tulotiedoilla on ainoastaan saatu pankki vakuuttuneeksi siitä, että heidän kannattaa lähteä luotottamaan yksityishenkilön riskisijoitusta. Jos kaikki menee puihin, talo siirtyy pankin omistukseen. Eihän se oikeastaan edes ole minun vielä.

Levy-yhtiö on vähän toisenlainen pankki, vaikka sen toimintaperiaate on samankaltainen. Oletettu takaisinmaksukyky ei vain perustu osoitettuihin tuloihin, vaan projektin arvioituun potentiaaliin tuoda yhtiön sijoittama raha takaisin pitkässä juoksussa. Useimmiten yhtiö omistaa tuotteen ja heidän intressinsä on myydä sitä mahdollisimman paljon levyjen, streamien ja radion soittokorvausten kautta. Tämän lisäksi merkittävä tulonlähde ovat artistin brändiin kytkeytyvät kaupalliset yhteistyöt.

Artistina näkyvyys on taiteelleni tervetullutta. Turha kai kiistää sitä, että heti ensimmäisestä demosta asti unelmanani on ollut elää tällä. Teen edelleen tietoisesti työtä sen eteen, että tavoittaisin uusia kuulijoita. Käytännössä siis markkinoin brändiäni saadakseni lisää asiakkaita. Mutta vaikka brändi henkilöityy minuun, sen alla julkaistavat tuotteet, eli musiikki, on Universal Musicin omaisuutta. Yhtiö maksaa minulle vain niiden immateriaalisista tekijänoikeuksista lisenssikorvausta, eli rojaltia.

Yksi pankki siis omistaa kotini ja toinen kaikki luovan pääomani hedelmät. Olen kuitenkin tehnyt sopimukseni näiden pankkien kanssa täysin tietoisesti, enkä koe, että yhtälöön liittyisi riistoa. Toiselle pankille maksan korkoa, koska se mahdollistaa, että kotini saadaan rakennettua. Toiselle annan valtaosan kappaleideni tuotosta, koska ymmärrän sen edistävän niiden menekkiä. En ota kantaa systeemin eettisyyteen, mutta näin kapitalismi toimii.

Koen, että päädyin tekemään töitä levy-yhtiölle, koska pystyn arvioimaan erilaisten artistien potentiaalia tuoda niihin sijoitettu raha takaisin. Lisäksi kykenen avaamaan skeptisesti majoreihin suhtautuville artisteille matikan, jonka lopputulemana yhteistyö johtaa win-win-tilanteeseen. Itse toimin siitä hyvänä esimerkkitapauksena. Kun esittelen heille kuvia rakentuvasta talostani, en näyttäydy hyväksikäytettynä räppäriparkana.

Kukaan ei ole koskaan edes yrittänyt puuttua musiikkini sisältöön, enkä ole rajoittanut yhdenkään artistini itseilmaisua. Olen saanut ja antanut tiukkojakin mielipiteitä sisällöistä, mutta en koskaan kehotuksia muuttaa tuotetta kaupallisemmaksi – paremmin muottiin sopivaksi. Yksi tämän tilanteen mahdollistaja on internet, jossa mikään taho ei voi kontrolloida ilmiön viraalisuutta. Muotoseikat eivät estä biisiä streamaamasta miljoonia kertoja.

Yksittäisen kappaleen paras tuottoaika on kuitenkin suhteellisen lyhyt ja kun julkaisu kerran on piikannut, tuotot laskevat tasaisesti kuukausi kuukaudelta. Edustamani pankin pitää siis luottaa siihen, että menestyksekkäitä tuotteita tulee myös jatkossa. Juuri tämän jatkuvuuden kannalta keskeisintä on laadun takeena toimiva artistibrändi.

” Lähe messiin, kirjota nimi alle/
Tervetuloo liukuhihnalle/
Sparrataan yhes, tehään susta eka iso/
Mut sun pitää venaa, kaikki tapahtuu ”Despacito”/ …

Samaa perhettä, ollaan kai ku avios/
Yksityisaudienssei niin Spotifys ku radios/
Tää on bisnestä poju, kaikki sallittu/
Tarjotaan puitteet, massit ja haippi hallittu/”

– Haamu – Ibiza (2017)

Tässä kohtaa häntä alkaa heiluttaa koiraa. Kaupallinen radio toimii niin, että lähetysvirtaan sekoitetaan sopivassa suhteessa toivottua (musiikkia) ja ei-toivottua (mainoksia) sisältöä. Sama homma television kanssa, mutta keskityn radioihin, koska kirjoitan tätä nimenomaan musiikin tekijänä. Mainostajat maksavat sitä enemmän, mitä enemmän kuulijoita kanavalla on. Kuulijat pysyvät kanavalla tutkitusti parhaiten, jos heitä ei ärsytetä. Ja koska levy-yhtiöt haluavat maksimoida tulonsa, heidän on saatava artistinsa myös radioon ja television musiikkiohjelmiin. Artistibrändi ei tule tutuksi pelkästään internetin kautta. Tarvitaan muutakin näkyvyyttä.

Valokeilan kannattelijalta valuu ravintoketjussa alas artistille ristiriitainen viesti: erotu omana itsenäsi, mutta älä ärsytä ketään. Tasapaksu toteutus toimii mainostajan kannalta paremmin kuin kappale, joka ärsyttää ainakin alkuun yhtä kuulijaa ja ihastuttaa rohkeudellaan toista. Kaupallinen radio ei ole tehty lempibiiseille tai lempiartisteille, vaan kuulijamäärät optimoiville kompromisseille.

”On yhtä kapeakatseista rinnastaa menestys musiikin hyvyteen kuin syyttää työtöntä työttömyydestä… Levy-yhtiöt tukevat mediakelpoisia artisteja ja media hehkuttaa heitä liittääkseen oman sisältönsä tämän tähteyteen – kaikki tämä suhteellisen irrallaan musiikin suosiota mittaavista tilastoista.”
Lainaus on blogistani kolmen vuoden takaa, kun alan realiteetit alkoivat konkretisoitua minulle. Median vallassa ei ole sinänsä ole mitään uutta: huomiolla on ollut aina merkittävä osansa laajan suosion synnyssä. Kolmessa vuodessa se kelpoisuuden amme on kuitenkin pienentynyt entisestään ja kontrolli siitä, kuka sinne pääsee polskimaan, on tiukentunut.

Ei ihme, että somessa Vain elämää-sarjan osallistujien pääviesti on useimmiten valtaisa kiitollisuus siitä, että heidät on armollisesti päästetty mukaan tähän tähtipölyautomaattiin. Kun kilpailu on kovaa, yksikin virhe voi johtaa Isä Aurinkoisen suosion kääntymiseen toista, yhteistyökykyisempää toimijaa kohti.

Mainoskatko:

Oma artistibrändini alkoi saada noin vuosi sitten muun keskustelun lomassa mielenkiintoisia tiedusteluja muun muassa Leri Leskiseltä ja Asko Kalloselta. Ne koskivat Vain elämää – televisioformaattia. Vastasin rehellisesti suhtautuvani ohjelmaan ristiriitaisesti: sinänsä yksinkertaiseen ja hauskaan formaattiin sisältyi liikaa ylimääräisiä odotuksia artistibrändin viemisestä ”seuraavalle tasolle”.

Tämä taso ei ole koskaan näyttäytynyt minulle artistina suoranaisesti tavoiteltavana. Tietenkin jokainen radiosoitto on tervetullut, mutta en ole valmis kompromisseihin saadakseni näkyvyyttä. Elän oletuksessa, että Nelosen musiikkitarjonnan keskiöön sijoittuminen vaatisi minulta sitoutumista, joka kyseenalaistaisi riippumattomuuteni. En kuitenkaan sulkenut pois osallistumista ohjelman tuhannennelle kaudelle joskus kaukana tulevaisuudessa. Yllättävän pian artistibrändini sai kuitenkin soiton Mikko Koivusipilältä. Minua pyydettiin virallisesti mukaan kesällä 2018 kuvattavalle yhdeksännelle kaudelle.

Jo ensimmäisessä tapaamisessa tuotantoyhtiö Banijayn kanssa suostuin mukaan ohjelmaan. Esitin liudan kysymyksiä sopimusehdoista, jotka olisivat mahdollisesti ristiriidassa taiteellisen vapauteni kanssa. Halusin jatkossakin sanoa juuri mitä huvittaa ja valita yhteistyökumppanini tarjousten mielenkiintoisuuden, en konsernisidonnaisuuksien perusteella. Käytännössä etsin siis pykäliä, joissa olisi joko vaadittu edustamaan ohjelmaa tai kanavaa jollain tietyllä tavalla tai mahdollisia sulkuja, jotka estäisivät toimimisen kilpailijoiden kanssa. Sellaisia pykäliä ei sopimukseen sisältynyt.

Syy mielikuvaani tiukoista sopimusehdoista oli artistien käytöksessä. Tuntui, että moni halusi korostetusti miellyttää koko kansaa. Ikään kuin kyseessä ei olisi vain television viihdeohjelma, vaan ponnahduslauta. Valitettavasti minun mielikuvissani laudalta ei kuitenkaan hypähdetä antoisaan musiikillisten seikkailujen mereen, vaan kuin sirkuspellet ikään, pieneen matalaan ammeeseen suuren yleisön katseiden fokuksessa. Koska mahdollisuus on ainutkertainen, ja kovalle lattialle altaan ohi tippuminen vaikuttaa ilmeisen epäsuotuisalta, ei Pavlovin koira uskalla muuta, kuin tähdätä keskelle ammetta.

Artistien ja levy-yhtiöiden kyseenalaistamattomalta vaikuttava toive saada artistibrändit mahdollisimman lähelle juuri Nelosen keskiötä on sinänsä täysin loogista. Onhan yhtiöllä hallinnassaan kotimaisen artistin kannalta merkittävimmät television musiikkiformaatit, radiokanavat ja nykyisin, Himos Festival Oy kaupan jälkeen, suurelta osalta myös festivaalit. Nelosella on enemmän valtaa kotimaiseen musiikkibisnekseen kuin millään muulla yksittäisellä taholla. He ovat kotimaisen tähteyden kiistaton portinvartija.

Mutta kansahan sen päättää, kenestä tulee suosittu! Vai päättääkö? Heinäkuussa SuomiAreenassa käydyssä, tähteyden anatomiaa käsittelevässä keskustelussa vaikuttajat Arttu Lindemanista Carla Ahoniukseen nyökyttelivät sille truismille, että viime kädessä olisi kiinni kuulijoista, mikä menee läpi. Kansalla on kuitenkin vain ne vaihtoehdot, jotka niille annetaan, eikä Spotifyn kautta tavoiteta riittävän suurta osaa väestöstä. Huomio kumuloi huomiota, eikä sen tarvitse edes jalostua suosioksi, jotta artistibrändistä voi tulla tarpeeksi tuttu täyttääkseen mainosten välistä tilaa paneelihassuttelussa tai kädenlämpöisellä biisileiri-iskelmällä.

Koivusipilä sanoutui irti portinvartija-tittelistä, vaikka tietää varmasti itsekin, että tilastoilla voidaan suhteellisen helposti hakea oikeutus saunan lauteilla tehdyille päätöksille. Iso data on siis globaalin demokratia-aatteen lisäksi uhka myös kotimaiselle musiikkitarjonnalle. Jos Koivusipilän väite siitä, että yksi artisti vuodessa breikkaa tähtisarjaan on totta, on vaikea uskoa, että se olisi tilastollinen fakta, vaan hänen edustamansa yhtiön tekemä valinta, jota tuetaan tulkinnoille alttiilla exceleillä.

Esiin nousi myös case Mikael Gabriel, jossa artisti syytti Nelosta boikotista, kun Vain elämää – ohjelman myötä alkanut tuki loppui hänen julkistettuaan tuomaripestinsä Maikkarin X Factorissa. Tämän vallankäytön Koivusipilä perusteli sillä, että Mikael Gabriel on ”borderline-artisti”. Luonnehdinta on harhaanjohtava, sillä se antaa mielikuvan pienestä joukosta artisteja, jotka seisovat todellisen tähteyden ja siitä turhaan haaveilevan suuren massan erottavan kapean kalkkiviivan päällä. Todellisuudessa huipulle pääseminen ilman Nelosen tukea on äärimmäisen epätodennäköistä ja borderline käsittää kaikki ne artistit, joista ollaan leipomassa tähtiä. Silloin ei sovi suututtaa setää, joka heiluttaa kaulinta.

Vaikka median valta ei ole uusi asia, vaan Montesquieun kolmijako-opin perässä roikkuva appendiksi, vallan neljäs mahti, tämän vallan keskittyminen niin vahvasti yhdelle toimijalle on kotimaisen musiikkimarkkinan kannalta huolestuttavaa – etenkin nyt, kuten mainittu, kun Nelonen hankki määrävän osuuden ”Haljalan Sirkuksesta”. Nelonen kontrolloi nyt näkyvyyden lisäksi myös suurta osaa artistin kannalta tärkeimmän tulomuodon merkittävimmän sesongin tulonlähteistä. Siinä missä levy-yhtiön rojalti artistille voi olla 20-30% tuotosta, on jako keikkaliksojen osalta käänteinen: myyjän ottaa päältä vain 20-30% komission. Keikkailu on merkittävin osa artistin toimeentuloa.

Määräävä markkina-asema on aina uhka sekä hinnoittelulle että riippumattomille kilpailijoille. Etenkin huipulle pyrkivien ”borderline-artistien” kohdalla halpuutetut ota-tai-jätä-tyyppiset keikkapalkkiot on helppo perustella kylkiäisenä tulevan näkyvyyden, eli käytännössä Nelosen hyväksynnän, avulla. Yhtä helppoa on jättimäisen mediatalon ajaa pienempien paikkakuntien yksityiset tapahtumajärjestäjät konkurssiin ketjukahvilamallin mukaisesti järjestämällä kilpaileva festivaali läheiselle tontille tai ajankohdalle. Nämä tietysti ovat vain spekulaatioita, mutta rakenteelliset muutokset tapahtuvat usein hitaasti ja huomaamatta, eikä ole olemassa pörssiyhtiötä, joka ei pyrkisi maksimoimaan voittojaan.

Tässä kohtaa katselen keskeneräisen talon kuvia ahdistuneena. Paljonko tuokin lautakasa maksaa? Pitäiskö vaan olla kiltisti niin kuin käsketään, niin ehkä sitä saisi ensi vuodelle hyvän festarikesän Vain elämää – Mikkona? Eikö sitä nyt aikuinen mies voisi vähän miettiä sanomisiaan, sensuroida itseään, olla keikuttamatta venettä, sopeutua? Ei voi. Se ei ole minun paikkani, eikä se, minkä eteen olen tehnyt töitä kohta parikymmentä vuotta. En missään nimessä väheksy artisteja, jotka valitsevat toisen tien. Toivon vain heidän tietävän, mitä tekevät. Musiikkipäällikön nyökytysten ei pitäisi vaikuttaa siihen millaista materiaalia artisti julkaisee.

Kaupallisemmista lähtökohdista tehtyä viihdettä on ollut olemassa aina: sitä se oopperakin oli alkujaan, hömppää massoille. Se ei kuitenkaan voi koskaan olla koko totuus, koska kuten joku vanhempi lukija ehkä muistaa, musiikki on yksi taiteen muoto. Siis se, että joku tosiaan ilmaisee tunteitaan ja kokemuksiaan elämästä tässä ajassa ja maassa musiikkikappaleiden kautta. Ja vaikka taide ja viihde eivät sulje toisiaan pois, on puhutteleva taide aina myös jollain tavalla ärsyttävää. Merkittävät taiteelliset saavutukset ja pienin yhteinen nimittäjä eivät ole koskaan viihtyneet samassa lauseessa.

Minulle musiikissa tärkeintä on aina ollut innovaatio, uuden luominen. Mikään taho ei ole toki estämässä ketään innovoimasta, mutta jos ainoa tie huipulle on sisällön suhteen korostetun konservatiivinen, tilanne ei ainakaan kannusta musiikin tekijöitä rohkeuteen. ALMA ei olisi koskaan saanut mahdollisuutta kantaa suomileijonaa keikoilla ympäri maailmaa, jos hänen olisi täytynyt breikata ensin Suomessa. Artisti piti myydä meille kotimaisena tuontituotteena kansainvälisen levy-yhtiön toimesta, jotta hänet hyväksyttiin mainstreamiin.

Jonne hädin tuskin muistaa vanhan maailman ilmiötä ”yhden-hitin-ihme”. Joskus muinoin oli mahdollista, että täysin tuntematon artisti teki kappaleen, joka oli suuren yleisön mielestä hirvittävän hyvä. Orgaanisesti se löysi tiensä laajempiin julkaisukanaviin, lisäsi suosion kasvaessa radiosoittoaan ja yleisön altistuminen biisille lisäsi sen suosiota entisestään, kunnes siitä generoitui hitti. Milloin viimeksi näin olisi kotimaiselle kappaleelle tapahtunut? Spotifyn puolella toki tätä tapahtuu jatkuvasti, mutta streamaussuosioon ei massamedian tarvitse reagoida. He eivät ”tee tähtiä”. Tällöin Pihtiputaan mummo ei tule edes altistuneeksi hitiksi hamuavalle renkutukselle ja orastava tähdenlento typistyy kuukauden viraali-ilmiöksi.

Vaikka ideologisesti kuinka kannustaisin artisteja, mukaan lukien ajoittain epävarmaa itseäni rohkeuteen ja vaikka miten saarnaisin musiikillisen diversiteetin puolesta, se ei muuta niitä rakenteita, jotka määrittävät kenen tuotantoihin raha valuu ja ketkä kelpuutetaan tähdiksi. Siksi tällä kirjoituksella muistutan itselleni ja kuuntelijoilleni miksi tähän olen lähtenyt ja mitkä ovat ne arvot, joista en ole valmis luopumaan. Toivon ja uskon myös kollegoideni niin artisti-, kuin levy-yhtiöpuolellakin toivovan lisää kilpailua mediakentälle kotimaisen musiikin osalta, lisää vaihtoehtoisia polkuja ihmisten tietoisuuteen ja lisää eriäviä näkemyksiä. Mutta en voi tästä positiosta paljon muuta tehdä kuin toivoa ja puhua asiasta ääneen, niin ehkä se todennäköisemmin toteutuu.

Ponnahduslaudalla ei voi kuitenkaan kesken ponnistuksen lukita polvia. Ehkä siksi olenkin alitajuisesti päättänyt hypätä täysillä kartsaa ohi pelleammeesta, yli koko borderlinen hysteerisesti itkunauraen ja päätyen läntiksi betoniin. Mutta ainakin ponnistin omin jaloin.

Ai niin, muistakaa katsoa Vain Elämää 7.9. alkaen Nelosella! Ja ostakaa pliis liput mun syksyn ainoaan konserttiin Kulttuuritalolle, koska mulla on tosi tosi iso siivu asuntolainaa vielä maksamatta 😀