Lueskelin tänään Nytistä kahta omaa uraa läheltä liippaavaa juttua. Ensimmäinen käsitteli kolmen yhtyeen Black Twigin, Lapkon ja Apulannan toimeentuloa ja kotimaisen muusikon ansaintamalleja yleensäkin. Toisessa aiheena olivat “tuntemattomat” hittien tekijät, pop kun nykyään luodaan useimmiten 2-4:n hengen co-write sessioissa, joissa luovuus on laitettu kellokortille. Ensimmäinen oli kuin omasta elämästä: taka-askel maan alle tarkoittaisi auttamattomasti päivätyön hankkimista räpätyksen ohelle ja vastaavasti laajempi läpilyöminen vaatisi taloudellisten ja omien luontaisten resurssien keskittämistä yhteen brändiin. Puolitangossa on toistaiseksi ihan hyvä. Toinen juttu koskettaa alaa, joka on pidempään kiinnostanut, mutta jonka verenkiertoon sisään pääseminen voi viedä itseni kaltaiselta introvertiltä viidestä vuodesta ikuisuuteen.

Kohta vuosikymmen on kulunut ajoista, jolloin lentävä lause “Räpillä ei elä ku Jorkkeli ja Elastinen” piti jokseenkin paikkansa. Itse olen sivarivuoden 2005 jälkeen pysytellyt 9-17-karusellin ulkopuolella, kaikkien todennäköysyyslaskelmien vastaisesti. Tavallaan tähän päivään saakka on tuntunut hyvältä kuulua siihen joukkoon, jonka artistinimi ei suoraan assisioidu yhteen renkutukseen. Hauki söi Kymppilinjan ja Vivaldi on lopulta sitä mieltä, että Fuck Eevil Stöö. Toisaalta 30v on mittarissa ja asuntolainan korot räjähtää, kun Euribor puretaan. Oman talouden romahtamisen ja maailmanlopun väliin jää kuitenkin todennäköisesti vielä vähintään kuukausia, joiden menoeristä pitäisi selvitä. Olisko sittenkin parempi kiertää vetämässä sitä yhtä Pikkupirihuoraa Loimaalta Lopelle, kuin katsella hiipuvaa yleisöä assisiaatioetäisyyden jatkuvasti kasvaessa? Hatarassa balanssissa oleva status quo voi kääntyä mihin suuntaan hyvänsä, joten on hyvä hetki pohtia nykytilaa. Pyrin kartoittamaan oman toimeentuloni realiteetteja sekä mahdollisia tulevaisuuden näkymiä.

1) Julkaisut. Matti Mikkola sanoi ym. Nyt-liittteen jutussa, että musiikin teon tulisi olla lähtökohtaisesti antoisaa, ei tuottoisaa. Tähän olen pyrkinyt perustamaan oman tekemiseni alusta alkaen, joskin ensimmäiset vuodet teesi oli muotoiltu negatiivisesti: Ei mitään sellout-paskaa! Kyseinen herra on ollut tuottamassa Teflonien uutta sinkkua, ja se olisi nuoren Mikon mielestä varmasti juuri sitä, sillä hyvin kaupalliselta se kuulostaa. Kuitenkin nykyisellä elämänkokemuksella asenne on toinen. Teflonien omaehtoiset pop-kokeilut on aina tehty nimenomaan tekemisen antoisuus edellä, ilman minkäänlaisia tuottopaineita. Tämä on voimassa edelleen, vaikka uusi levy-yhtiö onkin Johanna, eli paha Universal valepuvussa. Periaatteita ei kuitenkaan ole myyty, joten huoraamista ei ole tapahtunut. Ainakaan ei omassa rektumissa kirvele. Levymyyntiä ajatellen ei juhlimaan päästä. Kuta enemmän lafka tuohon biisiin tai koko levyyn uskoo, niin sitä enemmän siihen toki panostetaan. Se on hieno tunne ja niin sen pitää ollakin. Samalla kuitenkin nousee break-even, joka alkaa pian olla semmoisella tasolla, että kultalevy pitäisi saada, että saisi enemmän kuin satasia. Levyä on tehty kaksi vuotta. Teostoja tulee, jos biisi soi, mutta tekijöitä on samplejen clearaamiset mukaan luettuna 10, joten elatuksena ei voi niihin taskurahoihin luottaa. Käytännössä rojaltien pohtimisesta on luovuttu jo jokunen vuosi sitten, ja levy on “vain” pakollinen markkinointikeino keikoille, osoittaen baarin omistajalle, että artisti on ajankohtainen. Keikan sisäänostajat eivät useimmiten tajua musiikista vittuakaan, korkeintaan sen, ettei heillä ole varaa yhteenkään artistiin, jonka tuotantoa he tuntevat, joten Youtube hittien perusteella tehdään bookkaukset ja facebook-ilmoittautumisten mukaan työvuorolistat.

2) Keikat. Yksin autolla paikasta toiseen ajava, mp3-soittimelta taustat soittava uurastaja, kuten Asvalttisoturi Ruudolf voi hyvinkin tienata yhdestä keikasta yksin saman verran, kuin Rumban hehkuttama indiebändi, joka on juuri breikkaamassa ulkomailla. itselläni ei ole korttia, eikä soitinta. Voisihan ne hankkia, mutta kun ei ole sitä halua. Ei ole tarpeeksi vahvaa Kato-mua-viettiä, että pystyisi rakentamaan uraa vain oman itsensä, käytännössä Pyhimys-brändin ympärille. Jos ei tässä oteta edes laskuihin sitä, että kavereiden kanssa se keikkareissun muu aika, eli 23 tuntia vuorokaudesta on paljon hauskempaa kuin yksin, niin soolo-urassa on myös se kompastuskivi, että naama kuluu ennemmin tai myöhemmin. Jos jaksaa tarpeeksi pitkään, niin tulee uudet retrobuumit ja voi olla omien lasten luokkakavereille Frederikkinä, mutta sekin on epävarmaa, jossei Kymppitonni-leveliä tunnistettavuudessa ole saavutettu. Toni Wirtanen suositteli Nytissä rahasta kiinnostuneille Hiphop-uraa, ja samassa vahvisti Ville Maljan arvion 100e/hlö käteenjäävästä keikkaliksasta bändillä, joka ei ole Apulanta tai Popeda. Toki Jare Henrik teki huiman tilin ja se ei varmasti jäänyt huomaamatta muusikoilta genrestä riippumatta. Kuitenkin Cheek on tämän hetken isoimpia miespoppareita koko maassa, joten vertailu ei ole ihan validi. Kuitenkin jos tuo 100e pitää paikkansa, niin on väitteessä sen verran perää, että kyllä Ruger Hauerin keikasta, jossa jakajia on neljä jää itselle monesti 150-200e käteen. Jos olisi keikka per viikko, niin voisi päästä kymppitonnin tuloihin vuodessa, jossa jatkuvuus todella epävarmaa. Ei me tajuttu miks ne biisit uppos jotka uppos, miten me osattais tehä lisää sellasia? Ei sellasta pysty kelaamaan. Pitää olla antoisaa.

3) Levy-yhtiö. Perustettiin kaveriporukalla Yellowmic 12 vuotta sitten, koska oma “leibeli” tai “posse” kuului erottomattomasti räppärinä olemiseen. Vähän niinkuin tytöt leikkivät lapsena kotia, joka on harjoitusta todellisuutta varten, me leikittiin levy-yhtiötä. Kun samanniminen osakeyhtiö perustettiin, ei kukaan muu halunnut/pystynyt sitoutua kannattamattomaan toimintaan, joka kuitenkin sitoisi omalta osaltaan taas yhteen paskaduuniin, eli levyjen roudaamiseen paikasta toiseen. Edelleenkään en aja autoa, joten saattaa joskus vituttaa kävellä Kampin metroasemalta pakkasessa Funkkariin sadan levyn kanssa, kun tietää, että nollille pääseminen on harvinainen helpotus. Omilleen on päässyt toistaiseksi PLLP, Junon 13 ja Solosen Harmaanaaman kirous. Ristiriitaista on se, että kappalemäärissä Blacksuami ja Arvoitus koko ihminen ovat myyneet enemmän, mutta koska niistä on tehty lisäpainokset, niin se on syönyt voitot. Levy-yhtiön on sanottu toimivan 10/1 periaatteella, eli yksi kymmenestä levystä maksaa muiden tuotantokustannukset. Sellaistakaan hittiä ei ole osunut kohdalle. Toisaalta esimerkiksi JVG:n menestys on Monspin tulojen lisäksi kasvattanut roimasti myös yhtiön menoja ja erityisesti työnmäärää. Yhden miehen firmassa ei kädet lisäänny, ellei niitä palkkaa ja se on älytön prosessi Suomessa, eikä taloudellisesta hyödystä ole takuita. Kun hitti bändi alkaa sitten tekemään seuraavaa ja taas seuraavaa levyä, niin budjetit ei ole enää kengännauhasta, eikä kukaan enää tee frendipalveluksia. Jos päätoimisesti tekis, niin kymmenen vuoden pohjatyöllä vois elättää ittensä, sillä edellytyksellä ettei markkinat muutu, ja nehän muuttuu.

4) Keikkamyynti. Jossain vaiheessa tajusin, että julkaisijoiden suhteen kenttä oli jo saturoitunut ja sen verran polarisoitunut, että kaksi napaa vetivät artistit omia arvojaan vastaavaan suuntaan. Vaikka voisikin pyörittää jotain pienipuoluetta, niin paljon yllätyksiä pitäisi tapahtua, ettei Monspiin kiteytyisi se vasemmanlaidan yhteinen agenda. Vaikkei liikkeillä sinänsä ole mitään poliittista agendaa, niin ihmisten on tapana ryhmittyä sen mukaan, miten asiat hoidetaan, joka on pohjimmiltaan politiikkaa. Vaikka Rähinä Records ei olisi suomiräpin kokoomus, niin arvoissa on paljon samaa. Itse on jokaisen oma uransa kivi kerrallaan rakennettava, ja tuloksesta saa ja pitääkin olla ylpeä. “Meillä” taas on perinteisesti korostettu sitä, että julkaisun edellytys ei ole taloudellinen menestys, eikä artisteja laiteta parhausjärjestykseen myyntien mukaan. Paavo Arhinmäen harmiksi Monsp on kuitenkin enemmän kuten SDP, eikä Vasemmistoliitto, koska se on pakotettu tavallaan ainoana haastajana kilpailemaan “suurimman puolueen” paikasta, ja se laimentaa aina arvoja. Eräs vanha änkyrä totesi ensimmäisen kultalevyn jälkeen, että: “Monsp on paska lafka”. Levymyyntien heikentyessä alkavat yhtiöt etsiä muita keinoja pyörittää toimintaa ja kerätä pienistä puroista omaa tekojärveä. Koska keikat ovat artistin pääelinkeino, ei ole vaikea nähdä, että sitä sektoria kehittämällä voi helposti puristaa kaljanmyyntitoimistoilta muutaman kymmenen prosentin korotuksia pelkästään järjestämällä kaikki tuotteet saman myyjän taakse. Aiemmin artistit kilpailivat keskenään keikkasloteista, joka polki tietysti hintoja. Parissa vuodessa on keikkamyynti siirtynyt pois Pop Geeltä ja Pop Gramilta, jotka eivät tajunneet kuin yhden tason ja yrittivät tunkea kaikkea Lauri Tähkän keikkamestoille. Suurimmalla osalla räppäreistä ei toki mitään keikkamyyntiä ollutkaan, koska diilit hoidettiin suoraan puhelimessa. Mihin olisi tarvittu myyjää, joka ei edes aktiivisesti soittele mestoihin, ainoastaan kertoo hinnan puhelimessa kun kysytään? Samoihin aikoihin, kun Rähinä perusti oman Livensä, laitetettiin me Monspin kanssa yhdessä Ramin Välitys. Liikeidea kuulostaa takuuvarmalta: mitään ei tarvitse tehdä, jos ei kyselyitä tule. Sitten jos tulee, niin vaan välitetään ja otetaan omat prossat päältä. Totuus on kuitenkin osoittautunut monimutkaisemmaksi. pelkästään JVG:n keikkojen aikatauluttaminen, sopimusten tekeminen, vaihtelevien teknisten järjestelyiden tsekkaaminen, keikkojen laskuttaminen, palkkiojakojen laskeminen ja palkanmaksu työllistävät yhden ihmisen. Onneksi se en ole minä, vaikka joillekin bändeille sitäkin teen. Tosin silloin ne prossatkaan ei oo samat, kun on ulkopuolinen tapahtumatuottaja hommissa. Monet baarit myös hoitavat markkinoinnin paskasti, ja menevät konkkaan, jolloin laskut jää maksamatta. Välitysfirma on aina kahden tulen välissä, kun ostajat eivät maksa ajoissa, ja samalla artistit näkevät nälkää. Perintäfirmaa jos käyttää, niin samalla siirtyy kate heidän pussiin. Toimitusjohtajana olemisesta seuraa ennen kaikkea se, että omat bändikaverit kuvittelee kaiken päältä lähtevän päätyvän suoraan taskuun. Taksissa on vaikea olla päätymättä maksumieheksi. Päätoimisena tämä olisi varmasti mainituista vaihtoehdoista kannattavin, jos tekisi hommaa päätoimisesti. Tässä alan heilahtelut eivät vaikuttaisi niin vahvasti, koska rosteri on laaja. Siitä on kuitenkin turha taputtaa itseään selkään, koska Monspin artistejahan ne on suurin osa. (Vaikka osa tullut Yellowmicin väliportaan kautta tai muuten omien suositusten kautta, että on siinä omaakin duunia takana.) Homma kuitenkin aika kaukana luovasta ja musiikin kanssa tekemisissä vain nimellisesti. Pidemmän päälle puuduttaa.

5) Merchandise. Toinen uusi tapa rahastaa artistin brändillä ovat oheistuotteet (lue T-paidat). On argumentoitu, että kuluttaja käyttää kulttuuriin tietyn prosentin tuloistaan, ja osoittaa näillä valinnoilla samalla yksilöllisyyttään ja tiettyyn joukkoon kuulumistaan. Kun levyt, varsinkin muoviset laserkiekot ovat passé, on ainakin oman viiteryhmäni t-paitamyynti selvästi kasvanut. Ostin siis paitapainokoneen, kun sattumalta tuttava oli kyseisen tekniikan ammattilainen. Lisäksi perustimme Ramin yhteyteen Katin Tavaran, jota ideoimaan ja koodaamaan saatiin naurettavalla frendiliksalla Janne S. aka “200 palvelusta”. Kauppa on ollut auki puoli vuotta, ja ei se tappiota tuota vielä. Tosin selvää on, että ainakin yksi ihminen tarvitaan postittamaan, yksi hoitamaan teknistä puolta ja yksi painamaan paitoja. Vaikka katteet ovat periaatteessa kohdallaan, niin se missä homma menee taas miinukselle on se, että niitä blankkoja paitoja ja painovärejä tarvitaan aina lisää, ja kesän keikkaliksat meni jo teetettyihin ekopuuvilla-paitoihin. Toisin kuin keikkamyynnissä on kaupalla huomattavasti enemmän aloituskustannuksia. Pahimmassa tapauksessa, kun valikoima alkaa olla sopiva, on trendiratas taas loksahtanut, ja snäpbäkit laitetaan ale-laariin, että saadaan tilaa toimistoon jonka vuokra pitää jostain repiä. Ihan kiva sivubisnes, mutta liikevaihdon pitäisi olla todella iso, että se elättäisi ketjun heikoimman lenkin, eli sen joka vaan maksaa ja kirjoittaa laskuja. Muutenkin taloushallintohommia löytyisi varmaan joltain muultakin alalta, vaikka kyllä paitojen toteuttamisessa on jonkin verran enemmän luovuutta kuin keikkamyynnissä. Mutta kun ei itse ole graafikko, niin sekin on vaan sellaista tönkköä kuvailua.

6) Sanoittaminen. Vaikka räppi onkin se kenttä, jossa on itse toiminut koko uransa, niin rimmaaminen ja sanojen asettelu on muissakin musiikkityyleissä aika samankaltaista, joskin löysempää. Kun vaan tyylilajista saa kiinni ja oppii eläytymään juuri kulloinkin kyseessä olevan artistin ajatusmaailmaan tai ainakin siihen kuvaan, joka hänestä halutaan antaa. Mariska on onnistuneesti siirtynyt kentältä toiselle, ja saa elää varmasti aika rauhassa, vaikka koko kansa osaakin tietyt tekstinpätkät ulkoa. Ei naama kulu. Toistaiseksi omista tekstestä on vasta yksi julkaistu toisen laulamana, mutta ei meillä ole co-write tiimin kanssa ole kuin kymmenisen biisiä purkissa. Jos oikein keskittyisi, niin ehkä sata biisiä voisi kirjoittaa vuodessa. Hittejä on kuitenkin harvassa, ja ne muutamat jotka saavat kunnolla radiosoittoa toki ovat tuntiliksan kannalta hyvin kannattavia duuneja. Jos kuitenkin lasketaan kaikki ne biisit, joita ei levytetä ollenkaan, tai jotka eivät saa lainkaan radiosoittoa, ei työmäärä välttämättä tule kuitenkaan täysin rahallisesti korvatuksi. Selkeää kuvaa omista mahdollisuuksista sijoittua kentällä ei oikein vielä ole, mutta ei mistään kultakaivoksesta ole kyse, kun kieli on Suomi ja yleensä Teostot menee tasan kaikkien tekijöiden kanssa.

7) Julkkishuoraaminen. Ihan viimeisen vuoden aikana on tullut vastaan tarjouksia, jotka eivät enää suoraan liity räppäämiseen. Uusi Suomi teki haastattelun syrjäytymisestä, josta olin hyvin lähellä kieltäytyä, koska ei itselläni ole sellaiseen mitään kompetenssia. Kuitenkin, koska korostettiin, että kyse on nimenomaan maallikon mielipiteistä, niin suostuin valaisemaan mutuani. Juttu sai paljon huomiota, positiivista ja negatiivista. Se oli kai yksi ko. median vuoden kommentoiduimpia juttuja.Tämän jälkeen olen saanut selittää näkemyksiäni Yle Puheessa, ja viimeisimpänä minut on pestattu seminaariin luennoimaan aiheesta. Liksa on soolokeikan verran. Miksei? Ei pidä vetää hirveitä jurreja alle. Musiikkiin ei homma suoraan liity, mutta omia mielipiteitä saa esittää ja esitelmöidä, joka ei paljon räppikeikasta eroa. Mikko Kuustos-tyyppinen “lähettiläs” ois hienoo olla. En tiedä mitä ne tekee työkseen, mutta kyllä ne salettiin liikaa tienaa työmäärään nähden. Suomen Pakolaisapu olis lennättäny Noahin Afrikkaan tutustumismatkalle, jos se olis tehny niiden Youtube-kamppanja mainoksen. Muuten olis varmaan tehnykin, mutta kun ei ole pakolainen, niin ois antanu vääriä konnotaatioita. Jos naamalle saa arvoa, niin vaikka se oliski liian kulunu, että jengi ostais lipun, että pääsee baariin kattomaan, niin aina sen voi myydä johonki muuhun tarkotukseen. Nelosella alkaa keväällä AnkkaRäp, jonka tuomaroinnista kävin neuvottelemassa tuotantoyhtiön kanssa. He halusivat jonkun edustajan toisestakin laidasta. Uniikki, Iso H ja Wava oli jo bookattu, joten vähän tasapainoa EHKÄ kaivattiinkin. Itsellä on kokemusta vastaavasta tapahtumasta, kun 2008 olin Beats & Sounds – kisassa (räpin Ääni & Vimma) vakiotuomarina ja seuraavana vuonna tapahtuman vastaavana tuottajana. Kuitenkin hommaan valittiin Aste (!), joka tuo Nelosen mukaan laajentaa sopivasti näkökulmaa, ja on Kuorosodan jälkeen vakiinnuttanut paikkansa suomiräpin kirkkaimmassa kärjessä. Ymmäryksestä kertoo se, että kun ehdotin Junoa hommaan, niin vastaus oli, että “MC Hoodrat” ei ole lapsille sopivaa. Öö, mikä mun levyistä on lapsille sopiva? No, sitä ehtii vielä myöhemmin nolaamaan ittensä siinäkin mediassa. Kuitenkin jos ajatellaan toimeentulon kannalta, niin tuo olisi ollut aika hyvä homma, parissa päivässä sama liksa kuin kymmenestä keikasta yhteensä. Kai sitä on joku osa siitä radikaaleimmasta sielusta mennyt myyntikuntoon. Olisin tietysti voinut olla koko tarjouksesta hiljaa, sen jälkeen kun Kalervo Stenkka oli koko konseptin lytännyt (ks. juttu täältä), ja toimikin ainakin netin puolella koko ohjelman lanseeraamisen keskesimpänä äänitorvena, tahtomattaan. Ymmärrän myös pointin, mutta kun kerran PikkuG:tä etsimässä osa 3 kuitenkin järjestetään, niin mielummin siitä itse ottaa liksat, kuin antaa ne Asteelle. Sitä paitsi Seppo L:llä on muutenkin Nelosen ikuinen arpi B-studiossaan, joka varmasti kirvelee. Itsehän rakastan Nelkkua, ja toivon hirveästi kaikki kivoja yhteydenottoja, koska tämä Julkkishuorauksen viipale on vielä niin tuntematon, ettei se ole läväyttänyt lärviin. Vielä. Ei tosin ole vielä hirveesti paalua irronnut, eli ehkä ei ole tarpeeksi osannut huorata. Sekin on taito. Onko se sitten tarpeellista? Ainakin on selvää, että jos on valmis vähän menemään epämukavuusalueelle rahan takia, niin saa enemmän aikaa niihin asioihin mitä oikeasti haluaa tehdä. Niitä antoisia, ei tuottoisia. Mutta kiinnostaako ketään huoran selitys, miksi huorasin?

Tarkoitus ei kirjoituksessa ollut valittaa, kuten ei koskaan silloin kun valitan. Tarkoitus ei ollut olla pessimisti, jota olen aina kun kuvittelen olevani realisti. Tärkein pointti pohdinnassa on se, että vaikka kuinka haluaisi ajatella, että taitelijan pitäisi saada taiteilla, ja vaikka sitten purkittaa kirjaimellisesti paskaa Kiasmaan, niin jotenkin se pitää määritellä, ettei sillä kansantaloutta edistetä, eikä sitä voi kaikki tehdä. Nykyisen systeemin mukaan taiteilija on kuin yrittäjä, joka käänteisesti saa taloudellisia tukia ja muita etuisuuksia vasta sitten, kun muutenkin tulisi jo alalla toimeen. Tämä kehitys ei todellakaan ole kaikille mieleen, mutta itselle se ei ole mikään painajainen, ehkä johtuen siitä, että olen opiskellut matematiikkaa 20 vuotta elämästäni, ja näen että se on hyvä väline, jolla kartoittaa mikä on järkevää ja mikä ei. Toinen asia on sitten se, että pitäisikö tässä kaikessa ylipäätään olla mitään järkeä, vai tekeekö se taiteesta (jonka määritelmäksi koen sen, että se lähtee omaehtoisesta itseilmaisun tarpeesta) viihdettä (jonka määrittelen palveluammatiksi, koska sen tarkoitus on tarjota ihmisille sitä mitä he haluavat)?

Oli miten oli, Elastisen todella nykymenetelmin internettiklikkauksia keräämään otsikoitu haastattelu “Elastinen paljastaa menestyksensä salat” toistaa Fintelligensin alkutaipaleelta tutut fraasit, jotka epäilemättä pitävät paikkansa. Tee vitusti töitä, välittämättä siitä mitä se tuottaa. Äläkä jää jauhamaan, vaan tee jotain asioiden eteen, niin ne etenevät. Itse siis olen erittäin tyytyväinen, että noista kaikista erillisistä palasista, yksittäin ehkä korkeintaan määrätyn ajan kannattavista osasista saan kerättyä toistaiseksi sen verran kasaan, mitä eläminen kustantaa. Tulevaisuudessa tilanne voi olla aivan toinen, ja silloin kiroilen sitä, etten keskittynyt vain yhteen asiaan. Nyt kuitenkin koen tämän olevan ainoa tapa ylläpitää näinkin kestävä ura ilman yhtään hittiä.