Findance.com:in arvostelu 29.9.2007

Pyhimystä on pidetty alan piireissä jo jonkin aikaa potentiaalisena tulokkaana, mitä viimevuotinen ”oikean” levy-yhtiön julkaisema debyytti-ep osaltaan vahvisti – jättäen kuitenkin tiettyjä kysymysmerkkejä. Ensimmäinen pitkäsoitto lunastaa kasautuneet odotukset lopulta aika kepeästi.

Vaikka tämä on juuri sellainen vertaus, jota musiikkitoimittajat viljelevät vähäisin perustein silkkaa laiskuuttaan, aion käyttää sitä silti: Pyhimys on vähän kuin Suomen Eminem. Tosin ilman kieroutunutta äitisuhdetta, supersankaritrikoita ja itkuvirsiä tyttärestään. Mikä miehille on yhteistä on psykologinen tarkkanäköisyys, taito pukea huomiot poikkeuksellisen teräväksi lyriikaksi ja sylkeä ne levylle jäävedenkirkkaaseen tyyliin. (Tai ainakin oli, ennen kuin Eminem muuttui parodian parodiaksi itsestään.) Sekä tietysti vähemmän kuin mairitteleva näkemys maailmasta. Ei voi myöskään sanoa, että levyn vähäeleisesti napsuva ja tummin pensselinviilloin maalaileva äänimaisema olisi valovuosien päässä samaisen Mr. Mathersin tekeleistä.

Mutta ei Pyhimys yritä Eminemiä matkia, tai edes kuulosta millään tavalla hänen hiilikopioltaan; vertaus kertonee enemmän siitä, että kotimaasta ei löydy oikeastaan ketään Pyhimyksen kaltaista räpartistia. Debyytin sudennälkäinen poetiikka ja vimmaisen älykäs rimmaus ampuvat miehen räppärinä suoraan suomalaiseen eturiviin.

Levy jatkaa loogisesti aiempien tuotosten hahmottamaa kuvaa nuoresta miehestä, joka on hyvin vihainen sekä henkilökohtaisista syistä että laajemmin maailman epäkohdista. Mielenkiintoista olisi toki ymmärtää syitä hänen likipitäen nihilistisen maailmankuvansa takana, mutta siihen levy ei tarjoa hirveästi keinoja. Muun muassa riipaisevan kaunis ja tosi erobiisi Intialainen enneuni toki tarjoaa jotain osviittaa, mutta samankaltaiset tapahtumat voivat myös johtaa vaikkapa Ruudolfin kaltaiseen raikuliromantiikkaan.

Mutta samapa tuo, jos jälki on näin komeaa. Taustoissa oikeita soittimia on yhdistelty pettämättömällä tyylitajulla sinisävyisiin hiphop-biitteihin; musiikki on surumielistä, mahtipontista, kaunista ja vihaista. Usein tunnelma on kuin valveunesta, ja tietoisuuteen vetävät lähinnä syvältä viiltävät riimit. Huteja ei juuri mukaan mahdu – joskaan Tähden kunnianhimoisesti huuliharppua ja viulua yhdistelevä toteutus ei pysty verhoamaan sen laahaavuutta.

Ennen kaikkea Salainen maailma on murhaavan kirkkaan räppärin levy. Pyhimys luovii luontevasti suomalaisen lyriikan jatkumossa – jossa häntä ovat edeltäneet vaikkapa P. Mustapää, Martti Syrjä ja Asa – säilyttäen aina oman äänensä. Ainakin toistaiseksi albumi pitää piikkipaikkaa kisassa vuoden suomalaisesta räplevystä.

Santtu Reinikainen